Tiesitkö että lain mukaan yksityistä pysäköintivalvontamaksua ei tarvitse maksaa!
Lue lisää: Älä maksa yksityistä sakkoa!

perjantaina, maaliskuuta 30, 2012

Earth Hour

Earth Hour on WWF:n organisoima maailmanlaajuinen lähinnä ilmastomuutosuskovaisille osoitettu tapahtuma, joka järjestetään maaliskuun viimeisenä lauantaina kello 20.30–21.30 paikallista aikaa. Sen aikana ilmastonmuutos uskontoon hurahtaneet ihmiset eri puolilla maapalloa sammuttavat valonsa tunniksi ja kertovat näin olevansa hyvin huolissaan olemattomasta ilmastonmuutoksesta.

Blogi kehoittaakin jokaista sytyttämään kaikki mahdolliset sisävalot, ulkovalot, saunan ja muut sähkölaitteet lauantaina klo 20.30 ja pitämään kotinsa ja rakennuksensa mahdollisiman hyvin valaistuna. Osoittakamme maailmalle että me kaikki emme ole hurahtaneet ilmastonmuutos progandan valheeseen. Uskonto ja tiede ovat kaksi eri asiaa.

Valot päälle klo 20.30!

oikeusjakohtuus.blogspot.com

Ilmastonmuutos
Ilmastonmuutos, osa 2

torstaina, maaliskuuta 22, 2012

Vartioinnin kulut myymälävarkaan piikkiin?

Pohjoispohjalainen kauppaketju J. Kärkkäinen on ryhtynyt vaatimaan kiinni jääneiltä myymälävarkailta viidensadan euron suuruista ylimääräistä korvausta heidän aiheuttamiensa todellisten vahinkojen lisäksi. Korvausta vaaditaan ”vartiointikuluista” ja sitä perustellaan sillä, että myymälävarkauksien torjuminen aiheuttaa kaupalle kustannuksia vartioinnin muodossa. Myymälävarkailta vaadittavasta kulukorvauksesta tiedotetaan asiakkaita myymälän sisäänkäynneille asetetuilla tiedotteilla.

Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen on tyrmännyt menettelyn lakiin perustumattomana. Hänen mukaansa syyttäjät tuskin suostuvat ajamaan tällaista korvausvaatimusta oikeudessa. Tolvanen on lisäksi arvioinut, että tällaisella maksulla ei muutenkaan ole tehokasta näpistelyä estävää vaikutusta, koska näpistelijät ovat useimmiten varattomia.

Kuten usein ennenkin, Tolvanen on täysin oikeassa. Suomen lainsäädäntö ei tunne punitatiivisia eli rangaistuksenluontoisia vahingonkorvauksia. Vahingonkorvauksena ei liioin voida vaatia sellaisia kuluja, jotka eivät suoraan liity itse vahinkotapahtumaan. Kukaan ei velvoita kauppoja järjestämään minkäänlaista vartiointia myymälävarkaiden varalta. Jos kauppa haluaa suojautua rikoksilta vartiointipalveluita käyttämällä, on kyse ennaltaehkäisevästä toiminnasta, josta aiheutuu kaupalle kuluja riippumatta siitä, tapahtuuko myymälävarkauksia vai ei ja saadaanko myymälävarkaita kiinni.

Yksittäiseltä myymälävarkaalta voidaan vaatia korvausta hänen aiheuttamastaan todellisesta taloudellisesta vahingosta. Tällaista vahinkoa on esimerkiksi anastetun tavaran arvo, jos tavaraa ei saada takaisin myyntikuntoisena. Lisäksi todellisena vahinkona voidaan vaatia korvaus sellaisista kuluista, jotka rikoksesta on aiheutunut ylimääräisen työn muodossa (rikosilmoituksen tekeminen, asian selvittäminen poliisin kanssa jne.) Myymälän vartioinnin kuluja ei myymälävarkaalta voida vaatia, koska myymälävaras ei ole konkreettisesti aiheuttanut näitä kuluja. Se seikka, että abstrakti ”myymälävaraskollektiivi” on olemassaolollaan aiheuttanut myymälöiden tarpeen suojautua rikoksia vastaan, ei tietenkään voi johtaa näiden ennaltaehkäisevien toimenpiteiden aiheuttamien kulujen maksattamiseen yksittäisillä myymälävarkailla. Nämä palvelut kauppias on tilannut ja sitoutunut maksamaan jo ennen sitä rikollista tekoa, jonka johdosta J.Kärkkäinen nyt yrittää kuluja vaatia.

Kauppaliikkeen palkkaama vartija saa ottaa pakkokeinolain 1 luvun 1 §:n mukaan kiinni ”verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän, jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai rikos on lievä pahoinpitely, näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton käyttö, lievä moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai lievä petos.” Kiinni otettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle. Poliisi suorittaa asiassa esitutkinnan, jonka päätteeksi asia käsitellään tuomioistuimessa rikosasiain oikeudenkäynnistä annetun lain mukaisessa oikeudenkäynnissä. Syytettä ajaa viran puolesta julkinen syyttäjä, joka voi asianomistajan pyynnöstä ajaa samassa oikeudenkäynnissä myös asianomistajan kyseiseen rikokseen perustuvaa vahingonkorvausvaatimusta. Asianomistaja voi halutessaan esittää vahingonkorvausvaatimuksensa myös itse rikosasian oikeudenkäynnissä, tai sitten hän voi vaatia vahingonkorvausta erikseen erillisessä oikeudenkäymiskaaren mukaisessa riita-asian oikeudenkäynnissä. Viimeinen vaihtoehto tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun rikoksesta epäillyn syyllistyminen väitettyyn rikokseen on epävarmaa tai on epäselvää, onko syytetyn tekemäksi väitetty teko rikos. Tällöin voi olla perusteltua selvittää ensin rikosoikeudelliset vastuukysymykset ja vasta sen jälkeen tarkastella asiaa vahinkojen korvaamisen näkökulmasta, jos siihen rikosoikeudenkäynnin lopputuloksen perusteella havaitaan aihetta.

On varsin todennäköistä, että syyttäjät eivät suostu ajamaan oikeudenkäynneissä J.Kärkkäisen lakiin perustumatonta vaatimusta teoreettisista viidensadan euron ”vartiointikuluista”. Jos kauppias haluaa todella katsoa tuomioistuimen kannan tähän asiaan, se joutunee palkkaamaan itselleen asianajajan ajamaan vahingonkorvausvaatimusta.

Oikeusvaltiossa rikokset eivät ole rikkomuksia ainoastaan tekojen uhreja vastaan, vaan ne ovat ennen kaikkea rikkomuksia yhteiskuntaa ja yhteiskunnan sääntöjärjestelmää vastaan. Tästä syystä rikollisten rankaiseminen on oikeusvaltiossa nimenomaan yhteiskunnan tehtävä. Rankaiseminen on julkisen pakkovallan käytön ydinaluetta. Kaikenlaisiin sellaisiin ilmiöihin, jotka tosiasiallisesti merkitsevät rangaistusvallan liukumista yksityisille tahoille, on suhtauduttava jyrkän torjuvasti. Jos myymälävarkaudet koetaan kaupan alalla vakavaksi ongelmaksi, niin silloin kaupan alan toimijoiden tulee yhteiskunnallisia vaikuttamiskeinoja käyttäen tavoitella joko lainsäädännöllistä (esimerkiksi kovemmat rangaistukset) tai yhteiskuntapoliittista ratkaisua asiaan (esimerkiksi lisää poliisin virkoja). Kauppiaat voivat myös esimerkiksi vartiointipalveluita hankkimalla tai teknisiä tuotesuojauskeinoja käyttäen pyrkiä torjumaan rikosten uhkaa. Ne eivät voi kuitenkaan itse ryhtyä keksimään mitään lisärangaistuksia myymälävarkaille. Asiaa ei muuta miksikään se, että tällainen lisärangaistus pyritään muodollisjuridisesti naamioimaan ”vahingonkorvaukseksi”.

J.Kärkkäisen ideoima, selkeästi lakiin perustumaton järjestelmä herättää kuitenkin eräitä oikeudellisesti mielenkiintoisia kysymyksiä. Ensinnäkin, mikä on myymälöiden oville laitetun, myymälävarkailta perittävästä maksusta ilmoittavien kylttien oikeudellinen merkitys? Ilmeisesti kylteillä pyritään luomaan sellaista vaikutelmaa, että myymälävaras on ollut vähintäänkin tietoinen, ellei peräti itse hyväksynyt varkaustapauksissa sovellettavan maksun ja sen suuruuden. Tässä suhteessa toiminta muistuttaa hyvin läheisesti yksityisten pysäköinninvalvontayritysten luomaa järjestelmää, jossa yksityisen tahon yksipuolisesti ja sopimusoikeuden järjestelmän vastaisesti asettama maksuvelvollisuus naamioitiin sopimukseksi niin onnistuneesti, että jopa korkeimman oikeuden asiaa käsitelleen kokoonpanon kolme tuomaria viidestä hahmotti asian väärin.

Ainoastaan viranomaiset voivat yksipuolisesti asettaa kansalaisille velvoitteita. Silloinkin asetettavien velvoitteiden on perustuttava lakiin. Yksityiset tahot voivat velvoittautua toisiaan kohtaan ainoastaan vapaaehtoisesti sopimuksin. J.Kärkkäisen myymälävarkailta vaatimassa ”vartiointimaksussa” on kyse kauppiaan yrityksestä yksipuolisesti asettaa myymälävarkaille taloudellinen seuraamus. Myymälöiden oviin kiinnitetyillä lapuilla ja niissä olevilla ilmoituksilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista oikeudellista merkitystä asiassa. Alioikeudet eivät tule missään tapauksessa hyväksymään J.Kärkkäisen vaatimaa maksua, mutta ehkäpä J.Kärkkäinen luottaa siihen, että sivutoiminaan yritysten välisiä riitoja välimiehinä ratkovat ja näistä töistään virkapalkkaansa nähden moninkertaisia sivutuloja nauttivat korkeimman oikeuden oikeusneuvokset osoittavat ymmärrystä yrittäjää ja hänen innovatiivista ja yhteiskunnan resursseja säästävää toimintatapaansa kohtaan samalla tavalla, kuin he ymmärsivät yksityistä pysäköinninvalvojaakin.

Toinen mielenkiintoinen näkökohta liittyy siihen, olisiko muodollisjuridisilla järjestelyillä todellakin mahdollista siirtää myymälävartioinnin kuluja myymälävarkaiden kustannettavaksi. Oletetaan, että vartiointiliike tarjoaisi kauppaliikkeille vartiointipalvelua, jonka hinta koostuisi kahdesta osasta; perusmaksusta sekä jokaisesta kiinniotosta erikseen laskutettavasta toimenpidepalkkiosta, esimerkiksi viisisataa euroa per kiinniotto. Vartiointiliike myös tosiasiassa laskuttaisi kauppaliikettä siten, että laskulla olisi eriteltynä perusmaksu sekä todellisten kiinniottojen mukaiset toimenpidepalkkiot.

Jos vartiointipalvelun laskutusperusteet olisivat yllä kuvatun kaltaiset, niin silloinhan yksittäinen kiinniotto todellakin aiheuttaisi kauppaliikkeelle aivan konkreettisen kustannuksen. Jos tuo kiinniottopalkkio olisi vielä suuruudeltaan kohtuullinen ja edes karkeasti vastaisi sitä työmäärän lisäystä, mitä yksittäisen myymälävarkaan kiinniotosta ja asian selvittelystä poliisin kanssa aiheutuu, niin tämän lisäkustannuksen vaatiminen myymälävarkaalta saattaisi jopa mennä läpi tuomioistuimessa. Asiassa olisi tietenkin ongelmallista se, että myymälävarkaan voisi olla vaikea mieltää tällaisen kustannuksen riskiä ja myymälävarkauden todelliset seuraamukset saattaisivat vaihdella myymälävarkaan kannalta hyvin ennalta-arvaamattomasti riippuen siitä, mistä liikkeestä myymälävaras anastaa tavaraa ja minkälaisiin järjestelyihin juuri kyseisessä liikkeessä on myymälävarkaiden varalta ryhdytty.

Perustelluimmalta vaihtoehdolta vaikuttaisi, että tällaisessakaan tapauksessa kauppiaan ja vartiointiliikkeen välisin keskenäisin järjestelyin ei tulisi voida vaikuttaa myymälävarkaalle hänen rikoksestaan koituviin seuraamuksiin. Näiden seuraamusten oikean tason määrää lainsäätäjä. Kauppias voi joka tapauksessa vaatia korvauksen niistä konkreettisista vahingoista, joita rikoksentekijä on teollaan aiheuttanut. Se, että myymälävarkauksia tapahtuu, on tosiasia, joka jokaisen vähittäiskaupan alalla toimivan on otettava huomioon. Kauppias voi ihan itse valita, minkälaisen riskitason hän on valmis hyväksymään ja miten paljon hän on valmis riskien torjuntaan panostamaan. Yksityistä rankaisemista ei oikeusvaltiossa tule hyväksyä siitäkään huolimatta, että vartioinnin kustannusten siirtäminen vartioinnin tarpeen aiheuttavien myymälävarkaiden edes osittain kannettavaksi saattaakin äkkiseltään vaikuttaa ”oikeudenmukaiselta”. Se merkitsisi lähtölaukausta hyvin vaaralliselle kehityssuunnalle, jossa rikosten tosiasiallisten seuraamuksien mieltäminen ennalta kävisi mahdottomaksi.

Rikoksia voidaan torjua tehokkaimmin kiinnijäämisen riskiä lisäämällä ja vähäisessä määrin myös rangaistustasoa koventamalla. Mitkään yksityisten tahojen asettamat taloudelliset lisärangaistukset eivät ole tehokkaita eivätkä muutenkaan kuulu oikeusvaltioon. On varmaa, että J.Kärkkäisen ovissa olevat ilmoitukset myymälävarkailta perittävästä viidensadan euron maksusta tulevat kaikessa hiljaisuudessa poistumaan lähikuukausien aikana, ja hyvä niin.

oikeusjakohtuus.blogspot.com

Lue myös:
Yksityinen rankaiseminen
Varkaudesta 500 euron lisälasku
Kauppaketju haluaa periä myymälävarkailta vartiointikuluja

Lue myös:
Suomen Parkkivartijat Oy hävisi kuluttajariitalautakunnassa
Nexpark alias Nexara Oy - hyvä esimerkki yksityisen pysäköinninvalvonnan rappiotilasta

maanantaina, maaliskuuta 12, 2012

Q&A - Liukuva työaika

Kiitos erinomaisesta blogista. Osaatko auttaa seuraavassa asiassa. Olen duunissa isohkossa IT firmassa asiantuntijana. Firmassa on käytössä liukuva työaika joka sallii tehdä sisään jopa 40 tuntia ”plussaa”, jota sitten voi käyttää myöhemmin liukumiseen, eli lopettaa työpäivä aikaisemmin tai tulla aamulla myöhemmin jne. Tietenkin sovittujen rajojen puitteissa. Esimiehen kanssa voi sopia jopa pitävänsä vapaapäivä liukumasaldosta. Duunia on helvetisti ja aina kun käydään YT kierros ja jengiä irtisanotaan työt siirtyvät jäljelle jääneille. Työnantaja on sitä mieltä että ylitöitä tehdään vasta sitten kun saamme liukumasaldon täyteen eli 40 tuntiin. Vasta sitten voidaan keskustella onko työ ylityötä. Minusta se on väärin. Ei kai liukuma tarkoita sitä että minun pitää tehdä työnantajan määräyksestä pitkiä päiviä jos vain liukumasaldossa on vielä tilaa? +40 tuntiahan tarkoittaa käytännössä yhtä työviikkoa.

Säännöllinen työaika tarkoittaa esimerkiksi työsopimuksessa sovittua päivittäistä ja viikoittaista työaikaa. Säännöllinen työaika voi olla esimerkiksi 7.5h päivässä, 37.5h viikossa, klo 8-16 (virastoissa 9-17) sisältäen 30 minuutin palkattoman lounastauon.

Liukuvalla työajalla tarkoitetaan säännöllisen työajan järjestelyä, missä työntekijä voi omien tarpeidensa perusteella päättää päivittäisen työaikansa. Liukuvassa työajassa työpäivän aloitus- ja lopetusaikoja ei ole tarkoin määritelty, vaan ne ovat sovittujen rajojen mukaan työntekijän itsensä päätettävissä. Liukuvassa työajassa säännöllistä työaikaa seurataan saldolla. Kun työntekijä tekee pidemmän päivän kuin säännöllinen työaika edellyttää, kertyy saldoa. Toisaalta kun työntekijä tekee lyhyemmän päivän saldoa vastaavasti vähennetään. Tämä mahdollistaa työntekijän kannalta joustavan työn aloittamisen ja lopettamisen.

Ylityö on säännöllisen työajan ulkopuolella tehtävää työtä. Ylityö on lisätyötä joka sovitaan työnantajan ja työntekijän kesken. Tämä tarkoittaa sitä että yliyön tekemiseen tarvitaan työnantajan lupa ja toisaalta ylityötä ei voi teettää ilman työntekijän suostumusta.

Monet työnantajat käyttävät liukumajärjestelyjä härskisti väärin. Liukuvassa työajassa on työaikalain mukaan kysymys nimenomaan työntekijän oikeudesta järjestää säännöllistä työaikaansa sovituissa rajoissa. Työntekijällä ei ole velvollisuutta tehdä pitkää päivää, eli venyttää työaikaa liukumalla vain sen takia että töitä on paljon ja liukumasaldossa on vielä tilaa. Liukumasta huolimatta työnantaja ei siis voi edellyttää työntekijää olevan paikalla muulloin kuin kiinteänä työaikana.

Myöskin väite siitä että ylityötä voi kertyä vasta kun liukumasaldon enimmäiskertymä (esim. 40h) on täynnä, ei pidä paikkaansa. Laki lähtee siitä, että ylityö on työtä, jota tehdään säännöllisen työajan lisäksi. Liukuva työaika on puolestaan säännöllisen työajan järjestely jolla ei ole mitään tekemistä ylitöiden kanssa.

Jos sinulla on liikaa töitä, eli et kerkiä tekemään niitä säännöllisen työajan puitteissa, sinun tulee ilmoittaa työnantajalle että työaika ei riitä työtehtävien hoitamiseen. Voit ehdottaa ylitöiden tekemistä tai muussa tapauksessa pyytää työnantajaa järjestämään työtehtävät siten että niistä voi kohtuudella selviytyä säännöllisen työajan puitteissa. Työnantaja voi esimerkiksi jakaa työtehtäviä muille tai hankkia lisää resursseja.

Liukuma on säännöllisen työajan järjestely. Sillä ei ole mitään tekemistä ylitöiden kanssa eikä liukuma myöskään anna oikeutta työnantajalle vaatia pitkiä päiviä liukumasaldon puitteissa.

oikeusjakohtuus.blogspot.com

Lue myös
Q&A - Työttömällä on oikeus matkustaa
Q&A - Sairastuminen kesälomalla
Q&A - Kesäloma
Q&A - Työsuhde ja kilpailukielto
Q&A - Isännänvastuu