Yksityinen pysäköinninvalvonta kriisissä

Yksityiset pysäköinninvalvontayritykset ovat hätää kärsimässä. Kun korkein oikeus viime vuonna hyväksyi parkkifirman oikeuden veloittaa valvontamaksu ehtojen vastaisesta pysäköinnistä, näytti jo hetken siltä, että yksityinen pysäköinninvalvonta olisi lyönyt lopullisesti itsensä läpi laillisena liiketoimintana Suomessa. Uusia valvontayrityksiä perustettiin helpon rahan toivossa kymmenittäin. Asialla oli aikaisemmissa liiketoimissaan epäonnistuneita sarjayrittäjiä, entisiä kunnallisia pysäköinnintarkastajia ja jopa tuomittuja rikollisia. Tunnusomaista näille uusille parkkisakkoyrittäjille oli matala koulutustaso ja selkeän puutteellinen osaaminen. Yrityksiä perustettiin vain yhden korkeimman oikeuden erittäin heikosti perustellun ja kiistanalaisen tulkinnan varassa ymmärtämättä lainkaan sitä, että yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyy edelleen huomattavan suuri joukko epäselviä oikeudellisia kysymyksiä, eikä koko toiminnan harjoittamisen säilyminen laillisena ole mitenkään varmaa. Ammattitaitoisten yrittäjien uuden yritystoiminnan käynnistämiseen täysin normaalina osana kuuluva liiketoiminnan juridisten riskien kartoittaminen jäi näiltä nopean vaurastumisen toivossa yrityksiä perustaneilta amatööreiltä useimmiten heidän ymmärtämättömyydestään johtuen kokonaan tekemättä. Ilmeisesti he kuvittelivat, että korkein oikeus olisi päätöksellään luonut jotain uutta, muuttumatonta oikeutta, jonka varaan liiketoiminnan saattoi perustaa.

Vastoin odotuksia, taivas ei kuitenkaan auennut yksityissakottajille. Korkeimman oikeuden päätöstä pidettiin yleisesti vääränä, mitä se onkin. Monet korkeat oikeusoppineet ovat arvostelleet voimakkaasti korkeimman oikeuden omaksumaa kantaa ja ilmoittaneet, etteivät itse maksaisi yksityistä pysäköinninvalvontamaksua. Ei korkein oikeuskaan ole erehtymätön, vaan se tekee aika-ajoin huonoja ratkaisuja, jotka pitkällä aikavälillä ratkaisulinjaa tarkasteltaessa erottuvat omituisina poikkeuksina koherentin, johdonmukaisesti kehittyvän oikeuskäytännön seasta. Yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeneessa korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä on kyse juuri tällaisesta heikosti perustellusta ja lopputulokseltaan väärään osuneesta ratkaisusta, jota vuosikymmenten kuluttua lähinnä ihmetellään.

Tismalleen samalla tavalla haksahti samassa asiassa parikymmentä vuotta sitten myös Ruotsin Högsta domstolen, jonka yksityisen pysäköinninvalvontamaksun sopimusoikeudellisena seuraamuksena hyväksynyttä tuomiota oudoksuttiin jo tuoreeltaan. Tuomio johti pikaisesti yksityisen pysäköinninvalvonnan sääntelyyn lailla Ruotsissa. Lailla ei suinkaan vahvistettu Ruotsin korkeimman oikeuden omaksumaa tulkintalinjaa, kuten silloinen ParkCom Oy omaa juttuaan Suomessa ajaessaan väitti, vaan lainsäädäntötoimiin Ruotsissa ryhdyttiin nimenomaan Högsta domstolenin tekemän ilmiselvän virheen korjaamiseksi. Oikeusoppineiden huomattavan yksimielisen kannan mukaan pelkkä ajoneuvon pysäköiminen ei voinut muodostaa autoilijaa velvoittavaa sopimusta ilman autoilijan nimenomaista ilmausta tahdosta sitoutua tällaiseen sopimukseen. Siksi valvontamaksun maksuvelvollisuus kytkettiin lakiin, poistaen näin Högsta domstolenin omaksuma virheellinen linjaus valvontamaksun perustumisesta sopimukseen, joka olisi voinut aiheuttaa huomattavia ongelmia muilla sopimusoikeuden aloilla. Olisi alettu kysymään, mistä kaikesta muusta voidaankaan "sopia" vain asiasta kertovat kyltit pystyttämällä.

Ruotsissa lainsäätäjä siis joutui korjaamaan tuomioistuimen tekemän virheen. Näin näyttäisi käyvän nyt Suomessakin. On ikävää, että meillä mentiin samaan ansaan. Kun ParkCom Oy kerran vetosi niin ponnekkaasti Ruotsin lainsäädäntöön oman juttunsa tueksi, niin olisi ollut kyllä suotavaa, että oikeusneuvokset olisivat huolella perehtyneet siihen, mihin Högsta domstolenin ratkaisu Ruotsissa aikanaan johti ja välttäneet näin tekemästä itse täysin samaa mokaa!

Yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeneesta vilkkaasta keskustelusta on ollut se hyöty, että kansalaiset ovat yhä enenevässä määrin rohkaistuneet kieltäytymään maksamasta vääräksi kokemaansa maksua. Valvontayhtiöt luottivat siihen, että eduskunta säätää asiasta lain, jonka varassa ne voisivat toimia ja joka poistaisi korkeimman oikeuden tuomion ilmaan jättämät epäselvyydet. Sittemmin eduskunnan perustuslakivaliokunta torjui tämän yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeneen lakiesityksen perustuslain vastaisena. Lain valmistelu on tarkoitus aloittaa uudelleen, mutta oikeusministeri on ilmoittanut, että lain valmistelussa tullaan ottamaan huomioon perustuslakivaliokunnan kanta. Muu ei tietenkään olisikaan mahdollista. Minkä sisältöinen tämä laki tulee aikanaan lopulta olemaan, sitä ei tiedä vielä kukaan. Selvää kuitenkin on, että valvontayrityksissä uutta lakia odotellaan nyt pelonsekaisin tuntein. Siitä ei tullutkaan niiden toivomaa läpihuutojuttua, jolla vallitseva käytäntö olisi vahvistettu lailliseksi. Uudessa laissa saatetaan kieltää yksityinen valvonta jopa kokonaan. Joka tapauksessa yksityisen valvonnan rooli ja valtuudet jäävät uuden lain myötä vähäisemmäksi, kuin parkkisakkoyrittäjät olivat toivoneet.

Kuin viimeisenä niittinä tälle keskustelulle ja kehitykselle on kuluttajariitalautakunta nyt antanut päätöksen, jonka mukaan yksityisen parkkiyhtiön valvontamaksu velvoittaa vain silloin, kun osapuolten välillä on kuljettajan myöntämä sopimussuhde. Jos kuljettaja kiistää ajaneensa sakotettua autoa, todistustaakka pysäköintirikkeestä on valvontayhtiöllä.

Tässä päätöksessä ei sinänsä ole mitään uutta. Kuluttajavirasto on ottanut saman kannan jo vuonna 2004. Täysin samaan lopputulokseen ovat päätyneet myös Vantaan käräjäoikeus vuonna 2007, Helsingin hovioikeus vuonna 2008 ja korkein oikeus vuonna 2010. Yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden valossa tämä näkemys on aivan itsestään selvä – tietenkään ei voi olla niin, että parkkiyhtiö voisi osoittaa maksuvaatimuksiaan summamutikassa kenelle tahansa, ja maksulta välttyäkseen autoilijan pitäisi todistaa oma syyttömyytensä. Tämänkaltaiset todistustaakkanormit olivat laajemmalti käytössä viimeksi keskiajalla.

Kuluttajariitalautakunta on antanut päätöksensä niinsanotussa plenumissa eli täysistunnossa. Lain mukaan lautakunnan täysistunnossa ratkaistaan periaatteellisesti tärkeät asiat. Voidaankin sanoa, että kiista siitä, kenellä on näyttövelvollisuus ajoneuvon kuljettajasta yksityisessä pysäköinninvalvonnassa on nyt arvovaltaisella tavalla lopullisesti ratkaistu. Enää kenenkään on turha mussuttaa mistään käännetystä todistustaakasta. Sellainen ei yksinkertaisesti perustu lakiin. Jos auton omistaja tai haltija kiistää pysäköineensä autonsa ”sakkopaikalle”, hän välttää maksun kiistämällä toimineensa kuljettajana. Sen jälkeen on parkkiyhtiön asia selvittää ja todistaa, kuka autoa ajoi.

Kuluttajariitalautakunnan puheenjohtajan Pauli Ståhlbergin mukaan tänä vuonna lautakunnalle on tullut noin 70 valitusta aiheettomiksi koetuista yksityisistä pysäköinninvalvontamaksuista. Tästä luvusta ei sinällään voida päätellä juuri mitään. Ehkä sen verran, että ihmiset ovat edelleen epävarmoja siitä, pitääkö yksityinen pysäköinninvalvontamaksu maksaa vai ei.

Aiheettomasta yksityisestä pysäköinninvalvontamaksusta ei nimittäin ole mitään tarvetta tehdä valitusta kuluttajariitalautakunnalle tai millekään muullekaan instanssille. Riittää, että maksuvelvollisuuden vain kiistää valvontayhtiölle itselleen jollain tarkoituksenmukaisella tavalla. Tämän jälkeen asian voi jättää sillensä ja mahdolliset jatkotoimenpiteet ovat valvontayhtiön vastuulla. Kuluttajalla ei ole mitään syytä tai tarvetta viedä näitä asioita kuluttajariitalautakuntaan. Päin vastoin, lautakunnan kuormittaminen neljänkymmenen euron suuruisilla riidoilla tuottaa vain yhteiskunnalle moninkertaiset kulut asian käsittelemisestä. Ilmeisesti kuluttajariitalautakuntaan valituksia tekevät sellaiset hieman epävarmat ihmiset, jotka eivät halua maksaa vääräksi kokemaansa maksua, mutta eivät valvontayhtiöiden painostuksen ja uhkailun alla uskalla jättää asiaa sillensäkään. Valitus kuluttajariitalautakuntaan keskeyttää perinnän ja perintäkulujen juoksemisen, joten sitä ilmeisesti käytetään perintäkulujen torjumistarkoituksessa silloin, kun pelkkä kiistäminen tuntuu liian riskialttiilta.

Nyt kuluttajariitalautakunta on kuitenkin sanonut harvinaisessa täysistuntokäsittelyssään painavan sanansa tästä periaatteellisesti tärkeästä kysymyksestä. Toivottavasti kaikki näitä maksuja saavat ymmärtävät nyt vain kiistää maksun perusteen. Asia jää silloin sillensä, eikä kuluttajan tarvitse todellakaan tehdä asian vuoksi yhtään enempää.

Jotkut yksityiset pysäköinninvalvontafirmat ovat jo lopettaneet toimintansa, koska vain harva enää maksaa näitä valvontamaksuja, eikä toiminta ole kannattavaa. Jos kukaan ei maksaisi näitä maksuja, loputkin parkkisakkofirmat poistuisivat markkinoilta muutamassa kuukaudessa, tai ne ainakin pakotettaisiin kokeilemaan tulkintojensa kestävyyttä oikeudessa. Tosiasiassa vain parilla-kolmella suurimmalla yrityksellä lienee edes resursseja ryhtyä uuteen oikeudenkäyntiin pysäköinninvalvontamaksun velkomusta koskevassa asiassa. Sitä ne eivät kuitenkaan mielellään tee, koska tappion riski on yksinkertaisesti liian suuri.

Valvontayhtiöt ovat nyt todellakin kriisissä. Käytännössä niiden ainoa toivo on nyt sellaisen uuden lain säätäminen, jossa säädettäisiin ajoneuvon haltijan vastuusta koskien myös yksityisiä pysäköinninvalvontamaksuja. Tällaisen säätäminen on kuitenkin nykyoloissa kaikkea muuta kuin varmaa. Oikeusministeri on puolensa valinnut. Suomalaisessa järjestelmässä lainsäätäjä voittaa aina tuomioistuimet. Yksityisen pysäköinninvalvonnan tulevaisuudesta päättää meillä viime kädessä eduskunta, ja sitä päätöstä joutuu myös korkein oikeus noudattamaan.

Lue myös:
Parkkiyhtiö on jälleen hävinyt pysäköintiriidan
Yksityisessä pysäköinninvalvonnassa on kansalaistottelemattomuuden aika
Syyllistyvätkö parkkifirmat rikokseen
Parkkisakkofirmojen oikeudenkäynneille uhkailu on pelkkää pluffia
Keskustelu yksityisestä pysäköinninvalvonnasta käy jälleen kuumana

Seuraa blogia. Lähiaikoina julkaistaan Q&A-artikkeli pysäköintivalvontayhtiön lähettämästä ala-arvoisesta uhkauskirjeestä ja ohjeita reklamaation tekemiseen.