Olen pahoillani että luin artikkelisi liian myöhään ...

Seuraava kirje julkaistaan liitteeksi aikaisempaan artikkeliin sikainfluenssasta. Emme ota kantaan saamamme kirjeen asiasisältöön tai kirjeessä väitettyihin syihin ja seurauksiin. Tarina on kuitenkin aiheeseen liittyen koskettava ja ansaitsee tulla kuulluksi. Ehkä jokaisen meistä pitäisi miettiä lääke- ja rokotetestauksen vaaroja ja lakata viimein avoimesti kuuntelemasta viranomaisten propagandaa. Olemme pahoillamme kirjeessä mainitun äidin ja erityisesti lapsen tilanteesta ja toivomme hänelle sekä äidille terveyttä, iloista ja toimeliasta tulevaisuutta yhdessä.

"Olen pahoillani että luin artikkelisi liian myöhään. Sanoit että en rakasta lapsiani uhratessani heidät rokotetestauksille. Kyllä minä rakastan, en vain arvannut sinun olevan oikeassa. Olen niin pahoillani lapseni puolesta, mutta eniten ole järkyttynyt omasta sinisilmäissyydestäni. Saat vapaasti julkaista kirjeeni tai kirjoittaa siitä artikkelin. Toivon että viestini saisi edes jonkun vanhemman ajattelemaan itse.

Lapseni oli iloinen ja reipas. Hän touhusi leluillaan ja höpötti jatkuvasti omia asioitaan. Hän rakasti leikkimistä muumeilla ja autoilla. Hänellä oli huoneesaan automatto johon oli kuvioitettu ajoteitä. Siinä hän huristi pikkuautoillaan muumit kyydissä, milloin noidan luo kylään ja milloin mörköä pakoon. Hän oli energinen ja vilkas.

Koitti päivä jolloin hän sitten sai testirokotteen. Olin väsynyt pitkän päivän jälkeen ja kun viimein sain hänet nukkumaan istahdin tietsikan ääreen. Silloin törmäsin kirjoitukseesi. Pidin sinua ja kirjoitustasi hysteerisena, itsekkäänä ja loukkaavana. Seuraavana aamuna kun heräisin kesti hetken tajuta, ettei lapsi ollutkaan tullut viereeni kuten jokaisena aamuna viimeisten kuukausien ajan. Lapseni makasi sängyllä valveilla mutta ei halunut tehdä mitään. Aamiaiselle noustiin väkinäisesti ja kitisten. Yleensä aamupalan jälkeen hän haluaa katsoa piirrettyjä tai leikkiä autoillaan. Hän kuitenkin vain istahti sängylle ja tuijotti eteensä. Ei hymyä, ei puhetta, ei pirteyttä. Luulin hänen sairastuneen. Mittasin kuumeen. Ei kuumetta eikä mitään muitakaan oireita. Jos ehdotin hänelle leikkimistä hän alkoi itkemään. Iltaisin ja öisin vaistosin häneen sattuvan. Hän aloitti yönsä itkien. Yöllä hän heräsi toistuvastu itkien kipua, mutta ei osannut sanoa mihin sattuu.

Lapseni oli sairas, ilman muita oireita kuin apaattisuus ja haluttomuus. Silloin mieleeni iski ajatus rokotteesta. Puhuin lääkärin kanssa. Verinäytteissä ei ole mitään poikkeavaa. Lääkäri kuunteli kyllä ymmärtäväisesti ja sanoi heti että rokote ei aiheuta kuvaamiani oireita. Äidinvaistoni oli eri mieltä. Lapsellani oli jotain vialla. Annoin särkylääkettä ja yritin antaa virikkeitä ja saada selville mikä on muuttunut. Kotona ei kuulunut enää hänen iloinen höpötämisensä ja leikkiautojen kolina.

Lääkärissä on käyty, useasti, mutta mikään ei viittaa kuulemma mihinkään sairauteen. Veriarvot on kohdallaan. Lääkäreiden mielestä hänellä nyt on vain tällainen vaihe. Hetikö rokotteen ottamisen jälkeen? Minulle sanottiin epäsuorasti että turha lietsoa hysteriaa rokotteesta koska kukaan ei pysty ikinä todentamaan rokotteen ja lapseni tilan yhteyttä. Voisin pitää epäilykseni ihan omina tietoinaan.

Nyt on kulunut kohta viikko, eikä mikään ole muuttunut. Ehkä hän on hivenen piristynyt, mutta kaukana omasta itsestään. Minä huudan sisäisesti, olen avuton. Miksi uskoin ja miksi menin? Kun luin artikkelisi viimeisimpiä kommentteja sokeripala oikeudenkäynnistä ja lääkelaitoksen sekä viranomaisten vähättelevästä ja vastuunkarttamis asenteesta puhkesin hysteeriseen itkuun. Olet oikeassa. Viranomaisiin ei voi luottaa. Nyt toivon vain että lapseni olisi jälleen terve. Ihan mitä tahansa, ihan mitä vain, kunhan terve." (blogille toimitettu sähköposti kokonaisuudessaan)

Lue myös:
Sikainfluenssa

Sikainfluenssa

Onko sikainfluenssa rokote terveydelle vaarallinen?

Sikainfluenssaan (H1N1) ) ollaan kehittämässä parhaillaan rokotetta joka viimeisten tietojen mukaan on tulossa jo syksyllä toimitusvalmiiksi. Useat maat kuten Suomi ovat sitoutuneet ostamaan tai varanneet oikeuden ostaa rokotetta itselleen. Ranska on varautunut rokotemäärän hankintaan joka vastaa kaikkien kansalaisten rokottamista kahteen kertaan. Rokotteen tarpeellisuudesta ja ennen kaikkea turvallisuudesta herää useita kysymyksiä.

Valtakunnan medioista saadun tiedon mukaan uutta H1N1 -rokotetta testataan ranskalaisilla aikuisilla ja suomalaisilla lapsilla ennen varsinaisten toimitusten alkamista. Väkisin herää vakava ja oikeutettu kysymys riittävästä testauksesta. Lääkeyhtiöillä on kiire maksimoida rokotteesta kerättävät voitot ja siksi rokotteen tuominen mahdollisen pandemian ensimmäiseen aaltoon syksyllä on lääkeyhtiöille äärimmäisen tärkeää. Rokotetta on kuitenkin kehitetty vasta hyvin vähän aikaa. Normaalisti rokotteet testataan ensin aikuisilla ja sitten lapsilla. Tähän prosessiin menee vähintään 7 kk, helposti jopa vuosi. Nyt aikatauluista ja normaaleista testirutiineista tingitään turvallisuuden kustannuksella. Rokote on saatava markkinoille nopeasti. Normaalin rokotteen kehittämis- ja testausprosessin mukaisesti turvallinen sikainfluenssa rokote voisi olla valmiina aikasintaan vuoden 2010 keväällä. Kuinka turvallinen on kiireessä kehitetty rokote käyttäjälleen?

Väkisin tulee mieleen 1950 -luvun Talidomidi -lääkkeen aiheuttama katastrofi. Alun perin rauhoittavaksi ja unilääkkeeksi tarkoitettua lääkettä käytettiin myös raskaana olevien naisten pahoinvoinnin lievittämiseen. Seuraukset olivat katastrofaaliset, koska jopa kahden tabletin ottaminen 3-8 raskausviikoilla invalidisoi lapsen loppuiäkseen. Kyse oli historian suurimmasta lääkeskandaalista jonka taustalla oli lääkeyhtiön pohjaton voitontavoittelu ihmisten terveyden kustannuksella. Oikeudenkäynneissä jälkeenpäin selvisi että lääkeyhtiö oli tehnyt monia asioita väärin, puutteellisesti ja jopa väärentänyt testituloksiin liittyviä tietoja.

Täytyy kyllä ihmetellä mitä liikkuu niiden vanhempien päässä jotka altistavat lapsensa sikainfluenssa rokotteen testaamiselle? Lapseen kohdistuu täysin tuntemattomia riskejä ja jopa koko elämän läpivaikuttavia terveyshaittoja. Sitäkö on vanhemman rakkaus jälkeläistä kohtaan? Miksi jälleen testataan suomalaislapsilla? Saako valtio alennuksen rokotteista osallistuessaan testauksiin ja uhraamalla muutaman suomalaislapsen terveyden?

Suomalaiset lapset eivät nimittäin ole ensimmäistä kertaa maailman koekaniineina. 1980-luvun puolivälissä polion lopullista kitkemistä varten suomalaisille lapsille kuten myös aikuisille syötettiin "sokeripala" -rokotetta. Sokeripala sisälsi heikennettyä polio-virusta. Rokotetta testattiin ensin suomalaisilla. "Sokeripalan" tulokset virallisesti olivat hyviä. 95% väestöstä rokotettiin ja rokotuksella hävitettiin polio Suomesta. Rokotteen aiheuttamista poliotartunnoista, halvaantumisista ja kuolemista vaiettiin. Epävirallisesti myönnettiin muutama tapaus jossa henkilö oli mahdollisesti saanut polion rokotteesta. Todellisuudessa näitä tapauksia oli satoja, ellei jopa tuhansia. Kuten arvata saattaa, syy - seuraus yhteyden todentaminen jälkeenpäin sairauden ja rokotteen välillä oli käytännössä mahdotonta. Kukaan ei joutunut vastuuseen tehdyistä päätöksistä.

Rokotukset ovat tärkeitä. Edellytys tietysti on, että rokote on asianmukaisesti kehitetty ja testattu. Rokotteilla on Suomessa hävitetty useita sairauksia ja monet vaaralliset taudit ovat muuttuneet hyvin harvinaisiksi. Harkitsisin kuitenkin sikainfluenssa rokotteen ottamista hyvin tarkkaan ensimmäisessä vaiheessa enkä missään tapauksessa altistaisi omaa lasta lääketeollisuuden testeille. Komplikaatiosta ei kukaan vastaa eikä syy yhteyttä pysty todistamaan vaikka tapauksia käsiteltäisiin aikanaan oikeudessa. Viranomaisten ja lääkelaitoksen vakuuttelut kannattaa jättää huomioimatta. Heidän tehtävänsä on alentaa yhteiskunnalle tulevia kustannuksia ja todennäköisesti laskelmissa muutama kuollut potilas ei muuta vakuuttelua suuntaan eikä toiseen.

Kysymyksiä herää paljon ja emme epäile ettei sikainfluenssa rokote olisi joskus turvallinen. Tarvitaanko rokotetta, se on taas toinen asia. Onko rokote ensimmäisessä vaiheessa vaarallinen terveydelle? Sen näyttää aika. Paljonko rokotteen kehittäjät ja lääkeyhtiöt ovat valmiina uhraamaan voiton tavoittelussaan? Kuinka moni kuolee sikainfluenssaan ja kuinka moni vaaralliseen rokotteeseen?

Suomessa ihmiset jäävät hoidotta

"Viruslääkkeitä ei pidä määrätä muille kuin edellämainittuun riskiryhmään kuuluville. Näin ollen sitä ei tulisi määrätä muille influenssaan sairastuneille eikä myöskään oireettomille henkilöille sairauden ehkäisemiseksi tai mahdollisen ulkomaan matkan aikaiseen tartuntaan varautumiseksi. Myöskään pro auctore reseptejä ei tule kirjoittaa. Yksityisen avoterveydenhuollon toimintayksiköille ei tule toimittaa Tamiflu- eikä Relenza -lääkettä." (Sosiaali- ja terveysministeriön ohje 24.7.2009)

Tamiflu on yksi viruslääkkeistä joka kohtuullisen tehokkaasti estää influenssaviruksen lisääntymisen kehossa, lievittää oireita, sairauden kestoa ja vähentää sairastuneen riskiä vakaviin jälkikomplikaatioihin. Heinäkuussa 2009 Suomessa astui voimaan sosiaali- ja terveysministeriön määräys lääkäreille olla kirjoittamatta muille kuin riskiryhmään kuuluville potilaille Tamiflu -lääkettä. Lääkäreiden oikeuksia hoitaa potilastaan on vakavasti rajoitettu. Lisäksi apteekkeja on pyydetty varmistamaan että lääkettä ei anneta muille kuin riskiryhmään kuuluville.

Kannattaa muistaa, että vielä keväällä kyseessä oli vakava sairaus. Sairaus itse ei ole muuttunut miksikään, ainoastaan viranomaisten tulkinta. Kun taudin leviämistä ei ole voitu estää täytyy Suomen hallituksen ja viranomaisten minimoida sairaudesta syntyvät kustannukset välittämättä kansalaisten hengelle ja terveydelle aiheutetuista seurauksista. Suomi näyttää jälleen kerran olevan ainoa kiltisti EU:n suosituksia noudattava valtio ja evää kansalaisiltaan perustuslaissa turvatun oikeuden hyvään terveydenhoitoon. Monissa muissa Euroopan maissa kuten Isossa-Britanniassa Tamifluta määrätään lieventämään sairauden oireita ja reseptin saa pyytämällä lääkäriltään tai automaattisesta puhelinpalvelusta. Näyttää siltä että ministeriön mielestä ainut hyvä suomalainen on kuollut sellainen.

Jälleen kerran esimerkki täysin ammattitaidottoman ministeri Liisa Hyssälän tavasta toimia pikkuvirkamiesten kumileimasimena. Eikö ministerin tehtävään pitäisi olla edes jonkinlainen kompetenssi vaatimus? Montako suomalaishenkeä tämä päätös tulee aikanaan maksamaan? On selvää että rikosoikeudellisia tapauksia influenssaepidemian jälkeen tulee päätymään tuomioistuimen käsiteltäväksi varsinkin silloin kun potilas on kuollut eikä potilaalle ole annettu oireita lieventävää lääkitystä. Tuomiotkin ovat jo valmiiksi selvillä. Mitään syy-yhteyttä Tamiflun käyttämättä jättämiselle ja potilaan kuoleman välille ei tietenkään voida osoittaa. Tämä on Suomen hallituksen, sosiaali- ja terveysministeriön, Liisa Hyssälän kuten myös lääkelaitoksen ja muiden viranomaisten tiedossa. Suomalaisten uhraaminen rahan ja kustannusten takia on turvallista. Kuinka moneen kuolemantuottamukseen nämä tahot tulevat syyllistymään kieltämällä kansalaisiltaan lääkityksen?

Lue myös:
Vapaamatkustajat
Medikalisaatio

Lex Nokia - tunnistetietojen käsittely yrityksissä - 0 kpl

Kuuluisa Nokian demokraattista valtiota uhkailemalla ajama Lex Nokia -laki eduskunnassa astui voimaan 1.6.2009. Ne yritykset jotka aikovat käsitellä lain tarkoittamia luottamuksellisia tunnistetietoja joutuvat Sähköisen viestinnän tietosuojalain (16.6.2004/516) 13 i § mukaisesti tekemään ennakkoilmoituksen tietosuojavaltuutetun toimistoon tunnistetietojen käsittelyn aloittamisesta.

Eräs blogin vakituinen lukija on ystävällisesti pyytänyt tietosuojavaltuutetun toimistosta "mustaa listaa" niistä yrityksistä jotka aikovat työntekijöidensä sähköpostia urkkia. Pyyntö perustuu lakiin viranomaisten toiminnan julkisuudesta. Tietosuojavaltuutetun toimistosta saadun tiedon mukaan yli kahden kuukauden aikana ennakkoilmoituksia lain salliman urkinnan aloittamisesta ei ole tullut yhtään!

Onko laki sitten turha, vai onko niin että yritykset eivät ole alun perinkään tarvinneet Lex Nokian kaltaista lakia? Työntekijöiden sähköpostiurkintaa on tapahtunut kautta aikojen ja kiinni jäämisen riski on ollut täysin olematon. Laki ei ole tuonut tähän käytännössä mitään muutosta koska lakia rikkoville yrityksille ei muutoinkaan ole lain noudattamatta jättämisestä mitään sanktioita.

LUKIJAN ARTIKKELI: Parkkifarssi päätökseen – Kuluttajavirasto kriisissä

Yksityissakkojen laillisuus korkeimpaan oikeuteen

Korkein oikeus on myöntänyt valitusluvan yksityisen yrityksen määräämien pysäköinninvalvontamaksujen laillisuutta koskevassa riita-asiassa. Tuomio, joka ratkaisee noin viisi vuotta sitten aloitetun ja kymmeniintuhansiin ihmisiin kohdistuneen rahastusliiketoiminnan laillisuuden, annettaneen syksyn aikana.

Valitusluparatkaisu on hyvin kirjoitettu ja osoittaa, että KKO on ymmärtänyt, mistä asiassa on kyse. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta näin ei aina ole – yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevissa ratkaisuissaan tai suosituksissaan ovat toistuvasti menneet metsään ainakin Kuluttajavirasto, Kuluttajavalituslautakunta sekä Autoliitto, joka reagoi käräjäoikeuden yksityisen valvontamaksun laittomaksi toteavaan tuomioon kehottamalla autoilijoita maksamaan sanotun maksun!

Myös Vantaan käräjäoikeuden sekä Helsingin hovioikeuden asiaa koskevat tuomiot ovat ilmeisesti virheelliset siltä osin, kun niissä ei ole yksiselitteisesti kiistetty sopimuksen syntymistä valvontayhtiön väittämin perustein. Ja kömmähtihän jopa Ruotsin Högsta Domstolen parikymmentä vuotta sitten samaa oikeuskysymystä koskeneissa ratkaisuissaan, joiden jälkeen Ruotsin valtiopäivät joutui virheen pikaisesti paikkaamaan yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevalla lailla.

Korkeimman oikeuden valituslupaa koskeva ratkaisu VL:2009-26 kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

"Yksityiselle alueelle oli asetettu kylttejä, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä ilmoitettiin veloitettavan valvontamaksu 40 euroa. Kysymys siitä, oliko alueelle pysäköineen auton kuljettajan ja pysäköinnin valvontaa sopimuksen perusteella alueella harjoittaneen yhtiön välille syntynyt sopimus ja sitoiko valvontamaksun maksamista koskeva ilmoitus auton kuljettajaa."

Ensin jutussa on siis ratkaistava kysymys siitä, onko valvontayhtiön ja ajoneuvon kuljettajan välille ylipäänsä syntynyt väitettyä sopimusta. Suomen johtavat sopimusoikeuden asiantuntijat ovat sitä mieltä, että ei ole; kyseessä on kielletty yksipuolinen velvoittaminen. Valvontayhtiöt ovat kyltteineen vain pyrkineet luomaan vaikutelman, että pysäköijä olisi itse hyväksynyt maksuvelvollisuutensa. Tätä sopimusproblematiikkaa on käsitelty aikaisemmin blogin artikkelissa Sopimuksen syntymisestä yksityisessä pysäköinninvalvonnassa.

Vasta kun on ratkaistu kysymys sopimuksen syntymisestä, on aika tarkastella asiaan liittyvää toista keskeistä ongelmaa eli kysymystä siitä, voitaisiinko mahdollisesti syntyvälle sopimukselle antaa kuitenkaan oikeussuojaa – onko kyse asiasta, josta voidaan sopia. Rangaistusvalta on julkisen vallankäytön ydinaluetta ja se kuuluu vain laissa määrätyille viranomaisille. Omaisuuden suojaan ja sopimusvapauteen ei kuulu oikeutta tällaiseen yksityiseen rangaistusvaltaan. Laissa pysäköintivirhemaksusta säädetään, kuka saa määrätä maksuseuraamuksen pysäköintivirheen johdosta ja vastaanottaa tällaisen maksun. Kiinteistön omistajalla tai haltijalla ei sanottua oikeutta ole. Näillä perustein sekä Vantaan käräjäoikeus sekä Helsingin hovioikeus ovat todenneet ParkCom Oy:n valvontamaksut lain vastaisiksi.

KKO:n käyttämä sanamuoto ”sitoiko valvontamaksun maksamista koskeva ilmoitus auton kuljettajaa” vihjaa valituslupa-asian käsitelleiden oikeusneuvosten suhtautuneen skeptisesti kantajan sopimuskonstruktioon. Siitähän tosiasiallisesti on kyse – yksipuolisesta ilmoituksesta, joka on vain yritetty pukea sopimuksen valekaapuun.

Kuluttajaviraston käsittämättömät munaukset

Keväällä saatiin korkeimman oikeuden ratkaisu eräässä perintäkuluja koskeneessa riita-asiassa, jossa Kuluttajavirasto avusti kuluttajaa koko prosessin ajan. Jutussa oli kyse siitä, saiko teleoperaattorilta saatavat perintätarkoituksessa ostanut perintätoimisto veloittaa perintäkirjeistään toimeksiannosta tehtävän maksuvaatimuksen hinnan vai omaa saatavaa perittäessä veloitettavan maksumuistutuksen hinnan.

Kuluttaja hävisi juttunsa kaikissa oikeusasteissa. Kuluttajavirasto toimi kymmeniätuhansia kuluttajia koskettavassa asiassa kuitenkin juuri niin kuin sen pitääkin. Kuluttajavirasto edusti epäselvässä kysymyksessä kuluttajan edun paremmin turvaavaa tulkintaa ja antoi kuluttajille tämän mukaista neuvontaa. Kun asiaan saatiin sittemmin lainvoimainen ratkaisu, Kuluttajavirasto muutti ohjeistustaan vastaavasti. Kukaan ei kärsinyt asiassa vahinkoa ja niin kauan, kun asia oli oikeudellisesti epäselvä, noudatettiin kuluttajan kannalta lievempää tulkintaa. Elinkeinonharjoittajan pitää luonnollisesti kantaa toimintaansa koskeviin oikeudellisiin epäselvyyksiin liittyvät riskit, ei suinkaan kuluttajan.

Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, polttiko Kuluttajavirasto ruutia nyt aivan oikeassa paikassa. Edellä kuvatussa jutussa oli kyse siitä, saiko kuluttajalta veloittaa perintäkirjeistä viisi vaiko 21 euroa. Asian merkitys yksittäisen kuluttajan kannalta oli vähäinen, eikä asiaan liittynyt mitään erityistä periaatteellistakaan kysymystä.

Yksityinen pysäköinninvalvontaliiketoiminta koskettaa niin ikään kymmeniätuhansia kansalaisia. Siinä kuluttajan taloudellisetkin intressit ovat edellämainittua suuremmat, mutta paljon vakavampi asia on liiketoimintaan liittyvä pyrkimys ujuttaa maahamme täysin uudenlaista sopimuskäytäntöä, joka horjuttaisi koko yksityisoikeutemme perusteita. Asiaan liittyy myös erittäin tärkeää rajanvetoa sopimusvapauden ja julkisen vallan käyttön suhteen. Kaikkien näiden asioiden selvittäminen on aivan välttämätöntä, ennen kuin yksityistä pysäköinninvalvontaa voidaan ajatellakaan harjoitettavan liiketoimintana. Onkin käsittämätöntä, miten lepsusti rahallisesti mitättömän ja periaatteellisesti täysin yhdentekevän riidan vuoksi kaikki oikeusasteet läpi käynyt Kuluttajavirasto on suhtautunut tähän joka suhteessa paljon merkittävämpään asiaan, jossa valvontayhtiöitten tulkinnan hyväksyminen merkitsisi lähtölaukausta kuluttajan oikeusturvan kannalta katastrofaaliselle kehitykselle.

Kuluttajat ovat olleet toistuvasti yhteydessä Kuluttajavirastoon yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyvistä ongelmista ja epäkohdat ovat varmasti olleet viraston tiedossa. Virastossa reagoitiinkin asiaan jo vuonna 2004, jolloin se kiinnitti huomiota ParkCom Oy:n käyttämiin valvontamaksulomakkeisiin, jotka muistuttivat erehdyttävästi – ilmeisen tahallisesti – julkisessa valvonnassa käytettäviä pysäköintivirhemaksuja. Kuluttajaviraston huomautettua asiasta ParkCom Oy muutti lomakkeittensa ulkonäköä tavalla, joka tyydytti Kuluttajavirastoa. Jokseenkin varmaa tosin on, että muutoksen jälkeenkin monet maksoivat näitä maksuja epähuomioissa luullen niitä viranomaismaksuiksi, sen verran ”virallisen” näköinen ParkCom Oy:n valvontamaksulomake muovipussissaan edelleen oli.

Keväällä 2005 ParkCom Oy:n edustaja ja Kuluttajaviraston kuluttajaoikeusyksikön päällikkö Anja Peltonen tapasivat Kuluttajavirastossa toimintaan liittyvien oikeudellisten ongelmien vuoksi. Tapaamisesta laaditun, Peltosen allekirjoittaman muistion mukaan julkisen vallan käyttöön liittyviä aspekteja on vain lyhyesti sivuttu. Sen sijaan sopimussuhteen syntymistä koskeva problematiikka on ollut keskeisemmin esillä. Kuluttajavirasto jätti kuitenkin nämä kysymykset tulevan ratkaisukäytännön varaan. Toisin sanoen se näin menetellen tavallaan antoi ParkCom Oy:lle luvan esittää markkinoinnissaan ”totuuksina” omia käsityksiään sopimuksen syntymisestä, vaikka tätä asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä – ainakaan valvontayhtiön kantaa tukevassa muodossa – ei ollut olemassa! Tämä oli Kuluttajavirastolta vakava virhe – luonnollisesti sen olisi pitänyt edustaa kuluttajan aseman paremmin turvaavaa laintulkintaa siihen asti, kunnes mahdollisesti saataisiin uutta oikeuskäytäntöä, joka toisin osoittaisi.

Laki Kuluttajavirastosta sanoo, että virasto on olemassa kuluttajien taloudellisen, terveydellisen ja oikeudellisen aseman turvaamiseksi sekä kuluttajapolitiikan toteuttamista varten. On varsin erikoista, että näitä tehtäviä toteutetaan antamalla yksittäiselle yritykselle käytännössä vapaat kädet kehittää toimintaansa haluamaansa suuntaan ja hankkia toimintansa tueksi ratkaisukäytäntöä omilla ehdoillaan ja omista lähtökohdistaan tilanteessa, jossa yrityksen toiminta sotii monellakin tavalla sekä sopimusoikeutemme että julkisen vallan käyttöä koskevan lainsäädännön perusperiaatteita vastaan. Kuluttajaviraston olisi tietenkin pitänyt kieltää valvontayrityksiä käyttämästä sellaisia markkinointiväitteitä, jotka ovat voimassaolevan lainsäädännön kannalta vähintäänkin epäselviä.

Syksyllä 2007 Vantaan käräjäoikeus antoi niinsanotun yksipuolisen tuomion kolmea valvontamaksunsa maksamatta jättänyttä henkilöä vastaan. Yksipuolinen tuomio annetaan kantajan vaatimuksen mukaisena, jos kanne ei ole selvästi perusteeton ja jos vastaaja jättää vastaamatta kanteeseen määräajassa. Tapaus uutisoitiin näyttävästi valvontayhtiöitten ”voittona” valtakunnan päämedioissa. Tapaukseen liittyy vielä ”vantaalaismies”, joka oli uutisoinnin mukaan sopinut juttunsa juuri ennen oikeudenkäyntiä 1200 eurolla. Kyseessä oli ilmeisesti tahallinen järjestely, jonka tarkoituksena oli saada julkisuutta ja ihmiset luulemaan, että maksamatta jättäminen tulisi kalliiksi. Uutisointi jätti sen vaikutelman, että kysymys valvontamaksun laillisuudesta olisi ratkaistu oikeudessa. Epäilemättä moni asiasta epävarma tekikin päätöksen maksaa valvontamaksunsa tämän uutisoinnin perusteella.

Kuluttajaviraston lakimies Mika Hakamäki kommentoi tapahtunutta tuoreeltaan sinänsä aivan oikein ottaessaan kannan, jonka mukaan käräjäoikeuden ja Kuluttajariitalautakunnan ratkaisut asiassa eivät sovi ennakkopäätöksiksi, jotka selventäisivät alan epäselvyyksiä. Samassa yhteydessä Hakamäki kuitenkin paljasti, ettei Kuluttajavirastossa oltu lainkaan hahmotettu koko ongelmaa; hänen mukaansa käräjäoikeuden tuomiot ”eivät ratkaisseet yksityisen pysäköinninvalvonnan suurinta epäselvyyttä eli kysymystä siitä, keneltä yhtiöillä on oikeus vaatia maksua”.

Yksityisen pysäköinninvalvonnan suurimmat epäselvyydet ovat kysymys siitä, voiko valvontayhtiö vastoin varallisuusoikeutemme perusperiaatteita yksipuolisesti asettaa kenellekään maksuvelvollisuutta konstruitiiviseen sopimussuhteeseen vedoten, sekä kysymys siitä, voitaisiinko sopimusta rangaistuksenluontoisesta valvontamaksusta ylipäätään tehdä edes aidossa valintatilanteessa ottaen huomioon perustuslain säännökset julkisen vallan käytöstä sekä laki pysäköintivirhemaksusta, jossa määritellään pysäköintivirhemaksun asettamiseen toimivaltaiset viranomaiset. Tämä kysymyksenasettelu käy ilmi myös korkeimman oikeuden asiassa myöntämästä valitusluvasta.

Hakamäen julkituoma kysymys siitä, keneltä yhtiöillä on oikeus vaatia maksua on täysin toissijainen kysymys koko asiakokonaisuudessa. Lisäksi kyseessä ei ole epäselvyys ensinkään – maksua voi vaatia (siis voisi, jos se olisi laillinen) vain ajoneuvon pysäköineeltä kuljettajalta. Tämä kanta on vahvistettu kaikissa Kuluttajavalituslautakunnan sekä tuomioistuinten asiaa koskevissa ratkaisuissa. Oikeudellisesti valvontayhtiöitten väite ”käännetystä todistustaakasta” on täysin perusteeton. ParkCom Oy on tosin kantanut todistustaakkansa nyt vireillä olevassa jutussa molemmissa oikeusasteissa – juttuhan on valittu nimenomaan silmällä pitäen sitä, että se ei kaatuisi todistelukysymykseen. Todistustaakan kääntämisestä ei kuitenkaan ole kyse, eikä valvontayhtiön tätä koskeva väite ole koskaan menestynyt missään instanssissa.

Kyllä Kuluttajaviraston lakimiehen olisi pitänyt kyetä ottamaan ryhdikkäämpi kanta tähän valvontayhtiön todistustaakkaväitteeseen semminkin, kun Kuluttajavirasto oli jo ottanut asiaan kantaa edellämainitun tapaamisen johdosta laaditussa muistiossa ja todennut valvontayhtiön väitteen todistustaakan kääntämisestä lakiin perustumattomaksi. Hakamäen kommentti osoitti ihmeellistä huojuntaa asiassa, johon Kuluttajavirasto oli jo aikaisemmin ottanut varsin selkeän kannan.

Joulukuussa 2007 Vantaan käräjäoikeus hylkäsi ParkCom Oy:n kanteen valvontamaksunsa maksamatta jättänyttä autoilijaa vastaan. Päätöstä kommentoi julkisuudessa Kuluttajaviraston Anja Peltonen, jonka mukaan päätöstä ei voida pitää ennakkotapauksena. ”Tämän päätöksen nojalla emme voi sanoa kuluttajille, että älkää maksako tai maksakaa. Voimme ainoastaan sanoa, että kannattaa reklamoida firmalle ja sanoa, että oikeusperuste on epäselvä, jolloin varaa itselleen ikään kuin oikeuden palata asiaan.”

Nyt ohje oli jo selkeästi virheellinen. Tuollaisen reklamaation tekeminen on yhtä tyhjän kanssa, jos valvontamaksu kuitenkin samalla maksetaan – valvontayhtiö voi kiistää reklamaation, eikä tällaisen reklamaation tehnyt ole rahoja takaisin vaadittaessa yhtään sen paremmassa asemassa kuin sellainen, joka ei ole reklamaatiota tehnyt. Jos KKO vahvistaa valvontamaksujen olevan laittomia, on maksut peritty silloin laittomasti kaikilta – laiton maksu ei muutu lailliseksi sillä, että kuluttaja maksaa sen, eikä kuluttajan voida katsoa maksamalla hyväksyneen sellaista sopimusta, jota lain mukaan ei voi tehdä. Kaikilla on siten samanlainen oikeus saada rahansa takaisin riippumatta siitä, onko maksu esimerkiksi ”maksettu ehdollisena” Autoliiton antamien ohjeitten mukaan tai ”varaten ikään kuin oikeus palata asiaan” Kuluttajaviraston ohjeitten mukaisesti. Sekä Autoliiton että Kuluttajaviraston ohjeet olivat selvästi kuluttajan edun vastaisia – lisäksi Kuluttajaviraston ohje oli muutenkin täysin käsittämätön. Kuluttajaviraston internet-sivuilla julkaistusta ohjeesta on käyty paljon keskustelua. Ihmisten on ollut vaikea ymmärtää ohjetta – onko tarkoitettu, että maksu pitäisi maksaa ja lähettää reklamaatio perään, vai pitäisikö reklamaation tekijän pidättyä maksusta? Kuluttajille suunnattu ohje, joka on sekä vaikeaselkoinen että materiaalisesti virheellinen, on Kuluttajavirastolta melkoinen suoritus.

Ainoa oikea ohje olisi ollut ilmoittaa selkeästi kuluttajille, että valvontamaksusta pitää kieltäytyä maksun oikeudellisen perusteen epäselvyyden vuoksi, kunnes asiaan on saatu lainvoimainen päätös. Eihän voi olla niin, että elinkeinonharjoittajien annetaan härskisti hyödyntää oikeudellisesti epäselvää tilannetta vuosia kestävän oikeusprosessin ajan. Jos myöhemmin lainvoimaiseksi ratkaisuksi tulisi se, että valvontamaksut ovat olleet lain mukaisia, voisi Kuluttajavirasto sitten muuttaa ohjeistustaan vastaavasti, aivan niin kuin se teki perintäkuluja koskevassa jutussa.

Kuluttajaviraston tulisi kyetä realistisesti vertaamaan eri vaihtoehtojen kustannuksia ja riskejä kuluttajan kannalta. Valvontamaksun maksamatta jättänyt otti muutaman euron korkoriskin. Valvontamaksun maksanut otti ison riskin rahojensa menettämisestä lopullisesti. Ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, kumpi ratkaisu on kuluttajan edun mukainen – valvontamaksu kannattaisi maksaa ainoastaan, jos pitäisi tuomion muuttumista valvontayhtiön eduksi korkeimmassa oikeudessa kymmenen kertaa todennäköisempänä kuin päinvastaista ratkaisua.

Elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisessä suhteessa pitää oikeudellisesti epäselvää kysymystä tulkita kuluttajan hyväksi. Kuluttajaviraston on tarvittaessa oltava valmis olemaan vaikka väärässä, kunhan kuluttajan etu tulee asianmukaisesti huomioiduksi. Ohjeistusta voidaan aina muuttaa sitten, jos tuleva oikeuskäytäntö tai lainsäädäntö antaa sellaiseen aihetta. Kuluttajaviraston pitäisikin ”pelata varman päälle” ottamalla tiukka linja yritysten markkinointiväitteisiin oikeudellisesti epäselvällä alueella ja lieventää kantaansa sitä mukaa, kun oikeustilaan saadaan tuomioistuinkäytännön tai lainsäädännön myötä selvennyksiä, jotka oikeuttavat kyseiset markkinointiväitteet. Tämä olisi kuluttajien etu ja se loisi myös yrittäjille selvät pelisäännöt uusilla, oikeudellisesti harmailla alueilla toimittaessa. Nykyinen tilannehan johtaa vain siihen, että yritykset kykenevät valtaamaan uusia markkinoita sitä paremmin, mitä härskimmin ne toimivat. Tästä kärsivät varovaisesti toimivat ja kuluttajan oikeuksiin vakavasti suhtautuvat yritykset. Näin ei tietenkään saisi olla.

Kun myös Helsingin hovioikeus oli hylännyt valvontayhtiön ajaman jutun, järjestettiin Kuluttajavirastossa neuvottelu, johon osallistui edustajat ParkCom Oy:stä, Svea Perinnästä sekä Kuluttajavirastosta. Näissä neuvotteluissa Kuluttajavirasto esitti kantanaan, että koska hovioikeuden tuomio ei valituksen johdosta saa lainvoimaa, ei virastolla ole perusteita kieltää valvontamaksujen asettamista eikä perintää. Kuluttajavirasto ”antoi luvan” Svea Perinnälle periä sanottuja maksuja normaalein perintäkuluin – perintäyhtiötä velvoitettiin kuitenkin pehmentämään joitain perintäkirjeissään käyttämiään sanamuotoja erityisesti koskien maksamattomuudesta muka seuraavaa luottohäiriömerkintää.

Samaan aikaan kun Svea Perintä Kuluttajaviraston siunauksella jatkoi oikeudellisesti erittäin kyseenalaisten saatavien perintää, ilmoitti perintäyhtiö Intrum Justitia oma-aloitteisesti luopuvansa valvontamaksujen perinnästä. Se perusteli päätöstään nimenomaan sitoutumisellaan hyvän perintätavan sekä perintää koskevan lainsäädännön ja viranomaismääräysten noudattamiseen. Päätös oli kunnialliselle perintäyhtiölle tietenkin ainoa oikea.

Kuluttajavirasto ei siis hovioikeuden päätöksen jälkeenkään kyennyt näkemään mitään moitittavaa Svea Perinnän toiminnassa, vaikka hyvää perintätapaa koskevat ohjeet ovat pitkälti Kuluttaja-asiamiehen käsialaa! Perintätoimen valvontaviranomaisena toimiva Etelä-Suomen lääninhallitus sittemmin kielsi Svea Perintää jatkamasta näitten maksujen perintää yksittäisen kansalaisen kanneltua asiasta. Valvontaviranomaisen ratkaisu osoittaa Kuluttajaviraston päätöksen sallia perintä olleen täydellinen virhearviointi.

Jo Vantaan käräjäoikeuden, ja ehdottomasti viimeistään Helsingin hovioikeuden antaman tuomion jälkeen Kuluttajaviraston olisi pitänyt yksiselitteisesti kieltää sekä uusien valvontamaksujen asettaminen että näitten maksujen periminen. Sen olisi tullut selvästi ilmoittaa, että jos Svea Perintä jatkaisi maksujen perintää, virasto tulisi tekemään asiasta ilmoituksen Etelä-Suomen lääninhallitukselle ja pyytämään perinnän keskeyttämistä sekä Svea Perinnän perintätoimen toimiluvan uudelleenarviointia.

Jo aikaisemmissakin yhteyksissä aggressiivisesta ja hyvän perintätavan kannalta erittäin kyseenalaisesta perinnästä tunnetuksi tulleen Svea Perinnän päätös jatkaa valvontamaksujen perintää vielä Helsingin hovioikeuden tuomion jälkeenkin olisi voinut muodostaa jopa perusteen Svea Perinnän toimiluvan peruuttamiseen. Kun kuluttajavirasto kuitenkin oli antanut Svea Perinnälle sanotun ”luvan” jatkaa perintää, oli Svea Perinnällä lupa luottaa viranomaisen antamaan ohjeeseen eikä perintäluvan peruuttaminen enää voine tulla kysymykseen, kunhan Svea Perintä vain noudattaa lääninhallituksen määräämää kieltoa. On siis mahdollista, että ilman Kuluttajaviraston väliintuloa asiassa Svea Perinnän toiminta olisi voinut johtaa jopa sen toimiluvan menetykseen. Kuluttajavirasto on näin omalla tunaroinnillaan mahdollisesti pelastanut erään kaikkein kyseenalaisimmista perintätoimialalalla toimivista yrityksistä!

Nyt nähty tilanne, jossa Kuluttajavirasto on toistuvasti erehtynyt kuluttajan vahingoksi, on älytön. Yksityisen pysäköinninvalvontaliiketoiminnan laillisuutta alettiin toden teolla koetella vasta, kun yksittäinen kansalainen kieltäytyi maksamasta laittomaksi kokemiaan maksuja ja oli valmis katsomaan jutun loppuun saakka, ottaen asiassa tuhansien eurojen oikeudenkäyntikuluriskin. Oikeudellisesti erittäin epäselvien maksujen hyvän perintätavan vastainen perintä saatiin loppumaan vasta, kun yksittäinen kansalainen teki asiasta ilmoituksen valvontaviranomaiselle. ParkCom Oy:n toiminnasta on aloitettu rikostutkinta poliisimiehen yksityishenkilönä tekemän tutkintapyynnön johdosta. Vaikka nämä prosessit eivät lopulta johtaisikaan valvontamaksun toteamiseen lain vastaiseksi tai valvontayhtiöitten toimihenkilöitten toteamiseen syylliseksi johonkin rikokseen, osoittavat ne silti selvästi sen, että asia on ollut oikeudellisesti epäselvä ja siihen on välttämätöntä saada selvyys ennen kuin yksityistä pysäköinninvalvontaa voidaan harjoittaa liiketoimintana.

Kuluttajavirasto ei voi väittää ”olleensa oikeassa” edes siinä tapaukseessa, että valvontayhtiön kanta voittaisi lopulta korkeimmassa oikeudessa. Epäselvää tilannetta pitäisi tulkita kuluttajan eduksi, kunnes epäselvyys väistyy oikeuskäytännön myötä. Kuluttajaviraston asiaa koskevat ohjeet ja ratkaisut ovat olleet yksiselitteisesti vääriä riippumatta siitä, mikä KKO:n tuomio lopulta on.

Yksityisen pysäköinninvalvonnan laillisuutta koetellaan vain sen vuoksi, että muutamat yksittäiset kansalaiset ovat puuttuneet vääräksi kokemaansa asiaan. Kuluttajavirasto ei ole kyennyt tekemään asiassa mitään kuluttajan etua edistävää, päinvastoin se on virheellisillä neuvoillaan ja asian täydellisellä väärinhahmottamisellaan aiheuttanut kuluttajille pelkkää vahinkoa. Kuluttajavirasto on ajanut tässä asiassa metsään heti alkumetreillä, eikä ole kyennyt enää tekemään tarvittavaa linjanmuutosta, koska se olisi edellyttänyt aikaisempien virheitten tunnustamista. Jääräpäisyyden seurauksena viraston myöhemmät toimet asian ympärillä ovat saaneet vain entistä käsittämättömämpiä piirteitä. Ikään kuin Kuluttajaviraston kantavana periaatteena jutun käsittelyn aikana olisi ollut sen varmistaminen, ettei lain rajamailla toimiville yrittäjille vaan aiheudu mitään menetyksiä!

Tunnetaanko Kuluttajavirastossa edes kuluttajansuojalakia?

Edellä lueteltujen ja KKO:ssa ratkaistavana olevien oikeuskysymysten lisäksi yksityisiin pysäköinninvalvontamaksuihin liittyy vielä eräs oikeudellinen ongelma, johon ei ole vedottu nyt vireillä olevassa oikeudenkäynnissä.

Euroopan Neuvoston direktiivi 93/13/ETY koskee kuluttajasopimusten kohtuuttomia ehtoja. Direktiivi on saatettu Suomessa voimaan lain tasoisena kuluttajansuojalain kohtuuttomia sopimusehtoja koskevaan 3 luvun 1 pykälään sisältyen, mutta direktiivin yksityiskohtaiset esimerkkiluettelot siitä, millaisia sopimusehtoja on aina pidettävä kuluttajan kannalta kohtuuttomina, on jätetty hieman hassusti vain lakia koskevan hallituksen esityksen perusteluihin. Ne ovat kuitenkin kuluttajansuojalain kohtuuttomuspykälän kautta voimassa olevaa, lain tasoista oikeutta.

Yksityisiä pysäköinninvalvontamaksuja ajatellen direktiivissä ja sitä siteeraavassa hallituksen esityksessä pistää silmään erityisesti kaksi kohtaa. Alakohdan i mukaan pätemätön on sopimuksen ehto, johon kuluttajalla ei ole ollut tosiasiallista mahdollisuutta tutustua ennen sopimuksen tekemistä.

"Osapuolen tahdolla sitoutua sopimukseen on sopimusoikeudessa keskeinen merkitys. Tähän perustuen on myös Suomessa katsottu, ettei esimerkiksi pelkkä viittaus sovellettaviin vakioehtoihin riitä tekemään ehtoja vastapuolta sitoviksi, vaan vastapuolella olisi oltava tosiasiallinen mahdollisuus tutustua niihin ennen sopimuksen tekemistä. Oikeuskäytännössä tällainen kanta on otettu korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:45."

Ongelmallinen on myös alakohta m, joka kieltää sellaiset sopimusehdot, joita elinkeinonharjoittaja voi yksinoikeudella tulkita haluamallaan tavalla.

"Tämänkaltaisia ehtoja, jotka jättävät sopimussuhteeseen olennaisesti vaikuttavia seikkoja toisen osapuolen yksin ratkaistaviksi, voidaan pitää tyypillisimpinä esimerkkeinä kohtuuttomista ehdoista. Hallituksen esityksessä oikeustoimen kohtuullistamista koskevaksi lainsäädännöksi on katsottu, että tällaiset ehdot ovat sopimuksen muusta sisällöstä ja soveltamistilanteesta riippumatta aina kohtuuttomia."

Voidaan erittäin perustellusti väittää, että valvontayhtiöitten sopimukset ovat kuluttajansuojalain 3 luvun 1§:n vastaisia ja siten pätemättömiä. Valvontayhtiöitten kyltit voivat jäädä liikkuvasta autosta havaitsematta tai ymmärtämättä ja ne jättävät hyvin paljon avoimia kysymyksiä esimerkiksi koskien sitä, miten pitkään kertaluontoisella sopimusrikkomuksesta maksettavalla korvauksella ehtojen vastaista pysäköintiä voisi jatkaa tai vapauttaako tämä kertakaikkinen korvaus kaikesta muusta vahingonkorvausvastuusta, mitä ehtojen vastainen pysäköinti mahdollisesti saattaa aiheuttaa. Koska valvontamaksun maksuvelvollisuutta koskevan ehdon soveltaminen jää yksinomaan valvontayhtiön oman tulkinnan varaan, on koko ehtoa pidettävä kuluttajansuojalain vastaisena ja siten pätemättömänä.

Kuluttajavirastolle on lailla nimenomaisesti annettu tehtäväksi kuluttajansuojalain noudattamisen valvonta. Siksi onkin käsittämätöntä, miten huonosti virastossa tunnetaan ja sovelletaan tätä lakia. Valvontayhtiöitten toiminta olisi ehdottomasti pitänyt kieltää heti alussa jo yksin sillä perusteella, että niitten liiketoiminta näyttäisi olevan ilmeisessä ristiriidassa kuluttajansuojalain ja sillä voimaansaatetun Euroopan Neuvoston direktiivin kanssa. Jos näin ilmiselvään konfliktiin ei Kuluttajaviraston mielestä tarvitse hankkia tuomioistuimen ratkaisua, niin mitä lain noudattamisen valvonta sitten käytännössä merkitsee?

Kaikki nämä tunaroinnit, virhearviot ja lainsäädännön luvattoman heikko tuntemus antavat aiheen huoleen Kuluttajaviraston uskottavuudesta. Ei ole liioiteltua sanoa, että Kuluttajavirasto on näitten tapausten johdosta kriisissä. Tilannetta on pidettävä erittäin vakavana aikana, jolloin lain rajamailla tapahtuva epämääräinen liiketoiminta on jatkuvasti lisääntymään päin. Kuluttajavirasto ei näytä kykenevän suoriutumaan niistä tehtävistä, joita varten se on olemassa.
Olisiko virastossa johtopäätösten aika?