Yksityiset pysäköinninvalvontaa harjoittavat yritykset ovat oikeusministeriötä sekä eräitä yksittäisiä kansanedustajia lobbaamalla jo vuosia pyrkineet saamaan aikaiseksi toimintaa säätelevän lain, jossa ajoneuvon omistaja tai haltija asetettaisiin vastuuseen ajoneuvon kuljettajalle määrätyistä yksityisoikeudellisista pysäköinninvalvontamaksuista samalla tavalla, kuin ajoneuvon omistaja tai haltija nykyään vastaa julkisista, poliisin tai kunnallisen pysäköinninvalvonnan määräämistä pysäköintivirhemaksuista. Koska yksityinen pysäköinninvalvontamaksu ei ole lakiin perustuva seuraamus, vaan se perustuu osapuolten väliseen sopimukseen, ei tällaista maksua voida tietenkään vaatia keneltäkään muulta, kuin maksua vaativan kanssa sopimuksen tehneeltä luonnolliselta henkilöltä eli ajoneuvon ehtojen vastaisesti pysäköineeltä kuljettajalta.
Haltijavastuun toteuttava laki yksityisestä pysäköinninvalvonnasta olisi tietenkin valvontayritysten mieleen, mutta ajoneuvon omistajan tai haltijan asettaminen vastuuseen toisen henkilön tekemistä yksityisoikeudellisista sopimuksista on jo ajatuksena absurdi. Yhtä absurdi ja täysin sopimaton on myös pysäköinninvalvontaa harjoittavien yritysten nykyinen käytäntö osoittaa väittämäänsä sopimussuhteeseen perustuvat maksuvaatimuksensa ajoneuvon rekisteriin merkitylle omistajalle tai haltijalle ja vaatia tätä ilmoittamaan ajoneuvon väärin pysäköinyt kuljettaja tai maksamaan vaadittu maksu itse. Ajoneuvojen omistajilla tai haltijoilla ei tietenkään ole minkäänlaista velvollisuutta antaa näille yrityksille mitään tietoja siitä, kenelle he ovat mahdollisesti ajoneuvoaan lainailleet, saati sitten ottaa vastatakseen toisten sopimusvelvoitteista. Pelkkä ajoneuvon omistaminen tai sen haltijana oleminen ei riitä presumoimaan tämän henkilön kuljettavan ajoneuvoaan aina itse. Käytäntö, jossa näitä maksuvaatimuksia osoitetaan ajoneuvojen omistajille tai haltijoille ilman minkäänlaista näyttöä siitä, että tämä henkilö olisi todellisuudessa myös pysäköinyt ajoneuvonsa pysäköintiehtojen vastaisesti väitetyn sopimuksen synnyttävällä tavalla, on sopimaton ja lähestyy petoksen tunnusmerkistön täyttymistä.
Pysäköinninvalvontayritysten tueksi ilmaantui hyvin yllättäen myös kuluttajavirasto, joka vuonna 2007 teki oikeusministeriölle aloitteen yksityisen pysäköinninvalvonnan säätelytarpeen selvittämiseksi. Vaikka kuluttajavirasto toikin alalle lainsäädäntöä toivovassa aloitteessaan ilmi huolensa julkiselle vallalle kuuluvien tehtävien liukumisesta yksityisten toimijoiden hoidettavaksi sekä tähän liittyvät oikeusturvaongelmat, se tyytyi kuitenkin vain toivomaan tilanteen selkeyttämistä lainsäädännöllä sen sijaan, että se olisi kuluttajien edun edellyttämällä tavalla vaatinut koko perustuslain vastaisen toiminnan yksiselitteistä kieltämistä.
Alalla toimivien yritysten sekä niiden tueksi asettuneen kuluttajaviraston lobbauksen seurauksena oikeusministeriössa aloitettiin yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevan lain valmistelu ja annettiin tätä koskeva lakiesitys. Eduskunnan perustuslakivaliokunta, joka on maamme ylin perustuslakia tulkitseva elin, antoi lakiesityksen johdosta kuitenkin lausunnon (PeVL 57/2010 vp), jonka mukaisesti esitettyä lakia ei voitu säätää, koska laki olisi merkinnyt merkittävää julkisen vallan käyttöä tarkoittavien tehtävien antamista muulle kuin viranomaiselle, joka on perustuslain 124 §:n mukaan kiellettyä. Tämän perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteella eduskunta hylkäsi lakiesityksen maaliskuussa 2011.
Eduskuntavaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa sisällytettiin hallitusohjelmaan tavoite, jonka mukaisesti vaalikaudella tultaisiin säätämään laki yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. Asia otettiin oikeusministeriössä uuteen valmisteluun. Nyt oikeusministeriön työryhmä on saanut valmiiksi uuden lakiluonnoksen, joka on lähetetty lausuntokierrokselle. Pysäköinninvalvontaa koskevat uudet säännökset on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.3.2013, jos eduskunta näin päättää.
Kansalaisen kannalta keskeisin uuden lain mukanaan tuoma uudistus olisi, että ”pysäköinninvalvontamaksuista” sopimusoikeudellisina seuraamuksina luovuttaisiin. Vastedes kunnan pysäköinninvalvoja tai poliisi voisivat käyttää valvonta-avustajinaan tähän luvan saaneita henkilöitä tai yrityksiä, jotka voisivat tehdä viranomaiselle esityksen seuraamuksen määräämiseksi. Valvonta-avustajan tekemästä esityksestä voisi kunnan pysäköinninvalvoja tai poliisi määrätä joko pysäköintivirhemaksun tai kirjallisen huomautuksen. Lakiluonnoksen selkeä lähtökohta on, että yksityisille ei voida antaa itsenäistä toimivaltaa määrätä seuraamusta pysäköintivirheestä.
Pysäköintivirheen, joka ei aiheuta tai ole omiaan aiheuttamaan vaaraa ja joka ei siten edellytä poliisin määräämää varsinaista sakkorangaistusta, seuraamuksena olisi siis rangaistuksenluonteinen hallinnollinen seuraamusmaksu nimeltä pysäköintivirhemaksu. Tämä seuraamus määrättäisiin niin yksityisillä kuin julkisillakin alueilla tapahtuvasta virheellisestä pysäköinnistä ja riippumatta siitä, onko pysäköintivirheen havainnut viranomaista avustava luvansaanut valvonta-avustaja vai viranomainen itse. Seuraamuksen virheellisestä pysäköinnistä määräisi kuitenkin aina virkavastuulla toimiva virkamies. Pysäköintivirhemaksu olisi suoraan ulosottokelpoinen ja sitä koskevaan päätökseen voisi hakea oikaisua kunnan pysäköinninvalvojalta, oikaisuvaatimusta koskevaan päätökseen voisi hakea muutosta hallinto-oikeudelta ja hallinto-oikeuden päätökseen korkeimmalta hallinto-oikeudelta, jos se myöntää asiassa valitusluvan. Tältä osin menettely olisi siis samanlainen, kuin se on nykyäänkin viranomaisen määräämien pysäköintivirhemaksujen kohdalla.
Pysäköinninvalvontaa harjoittavien yritysten nykyisen ansaintalogiikan uusi laki romuttaisi täysin. Pysäköintivirhemaksuista saatavat tulot menisivät valtiolle tai, kunnissa joissa toimii kunnallinen pysäköinninvalvonta, kyseiselle kunnalle. Kunta, poliisi ja valvonta-avustaja voisivat kuitenkin keskenään sopia pysäköinninvalvonnassa avustavalle mahdollisesti maksettavasta korvauksesta. Lakiluonnoksen perusteluissa onkin arvioitu ehdotetulla lailla olevan merkittäviä taloudellisia vaikutuksia yksityistä pysäköinninvalvontaa harjoittavien yritysten kannalta. Yhtäältä lupamenettelyistä ja työntekijöiden perehdyttämisestä tulisi aiheutumaan niille kustannuksia, toisaalta niiden tulonmuodostus tulisi muuttumaan. Oikeusministeriön työryhmän arvion mukaan laki johtaisi alalla toimivien yritysten huomattavaan vähentymiseen.
Ehdotettua lakia voidaan pitää erinomaisena edistysaskeleena siinä suhteessa, että laki voimaan tullessaan vihdoinkin lopettaisi vallitsevan, perustuslain vastaisen käytännön, jossa yksityiset toimijat määräävät seuraamuksia pysäköintivirheiden johdosta. Luvaton pysäköinti yksityisellä alueella ei ole rikkomus vain tämän alueen haltijaa vastaan, vaan se on ennen kaikkea rikkomus yhteiskuntaa ja sen sääntöjärjestelmää vastaan. Pysäköinnin valvonta ja seuraamusten määrääminen rikkomusten johdosta on nimenomaan yhteiskunnan, siis julkisten viranomaisten tehtävä. Aivan samalla tavalla myymälävarkaudetkin ovat poliisiasioita, vaikka ne kohdistuvatkin yksityiseen omaisuuteen. Oikeusvaltiossa rangaistukset ja rangaistuksenluontoiset muut seuraamukset määrää viranomainen, ei yksityinen voittoa tavoitteleva yritys.
Ehdotettu laki osoittaa myös yksiselitteisesti, että korkeimman oikeuden ratkaisua
KKO 2010:23, jonka mukaan ajoneuvon kuljettaja oli pysäköidessään hyväksynyt pysäköintiä koskevan sopimuksen ja oli tämän sopimuksen perusteella velvollinen suorittamaan valvontayhtiön vaatiman maksun, on pidettävä ainutlaatuisen virheellisenä. Korkein oikeus arvioi asiaa yksinomaan sopimusoikeudellisena kysymyksenä ja se unohti tässä yhteydessä asian laajemman tarkastelun perustuslain näkökulmasta. Useat perustuslakiasiantuntijat arvostelivat kyseistä tuomiota heti tuoreeltaan kovin sanoin katsoen, että korkein oikeus käveli ratkaisullaan yli perustuslain. Nyt siis myös oikeusministeriö on ottanut saman kannan ja pyyhkii korkeimman oikeuden sanotulla ennakkopäätöksellä lattiaa. On selvää, että oikeustieteen tutkijat tulevat pitkällä aikavälillä ihmettelemään tuomiota
KKO 2010:23 ja sen kelvottomia perusteluja. Tuomio tulee erottumaan omituisena poikkeuksena muuten suhteellisen johdonmukaisesti kehittyvän oikeuskäytännön joukossa.
Erityisen ikävää asiassa on, että aikaisemmin sekä Vantaan käräjäoikeus että Helsingin hovioikeus osuivat samaa asiaa koskeneissa yksimielisissä tuomioissaan täysin oikeaan, eikä koko vuosia kestänyttä, jo farssin piirteitä saavuttanutta kiistaa olisi koskaan edes syntynyt, jos korkein oikeus ei olisi päätynyt asiassa päinvastaiseen, sittemmin ainutlaatuisen virheelliseksi osoittautuneeseen ratkaisuunsa.
Oikeusministeriön laatimaa lakiluonnosta voidaan kuitenkin myös arvostella. Se on nimittäin pahimmanlaatuinen kompromissi yhtäältä poliittisesti asetetun tavoitteen (hallituspuolueiden sitoutuminen yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevan lain säätämiseen hallitusohjelmassa) sekä perustuslain asettamien rajoitusten (PL 124 §) välillä. Lakiesitys tuo mukanaan melkoisesti lisää byrokratiaa eikä se ole omiaan edistämään yksityisen pysäköinninvalvonnan toimintaedellytyksiä, vaan se päin vastoin rajoittaa niitä, mikä tässä tapauksessa tietenkin onkin tarpeen. Voidaan kuitenkin kysyä, onko tällaisen lain säätäminen lainkaan mielekästä. Samaan tai parempaan lopputulokseen päästäisiin paljon yksinkertaisemmin sillä, että yksityinen pysäköinninvalvonta kiellettäisiin kokonaan ja julkista pysäköinninvalvontaorganisaatiota vastaavasti tehostettaisiin siten, että se kykenisi asianmukaisesti huolehtimaan sille asetetuista tehtävistä. Tämä ei vaatisi lisää taloudellisia resursseja, sillä pysäköinninvalvonta on yksi niitä harvoja kunnallisia toimialoja, jotka tuottavat kunnille enemmän rahaa, kuin toimintaan menee. Jos tavoitteeksi asetetaan nollatulos, kunnallinen pysäköinninvalvonta kykenee varmasti tehokkaampaan pysäköinninvalvontaan kuin yksityinen, voittoa tavoitteleva yritys. Lisäksi pysäköinninvalvonnan säilyttäminen yksinomaan viranomaistoimintana palvelisi sitä tavoitetta, että kertyvillä varoilla valvontaa olisi mahdollista kohdistaa tasapuolisemmin myös niille alueille, joilla sen enempää kunnallinen kuin yksityinenkään pysäköinninvalvonta ei pysty toimimaan kannattavasti. Yksityinen pysäköinninvalvonta ei kykene näiden alueiden ongelmia ratkaisemaan, vaan se päin vastoin heikentää julkisenkin valvonnan toimintaedellytyksiä kuorimalla kermat päältä suurimpien kaupunkien keskustoissa, missä toiminta on erityisen kannattavaa, jolloin julkinen pysäköinninvalvonta joutuu keskittymään ”heikommin kannattaville” alueille.
Valitettavasti tällaisiin järkeviin ratkaisuihin ei yhteiskuntapoliittisessa päätöksenteossa yleensä pystytä. Hallitusneuvotteluissa laadittavasta hallitusohjelmasta, joka siis kasataan kokoon muutamien hektisten viikkojen aikana heti vaalien jälkeen, on Suomessa muodostunut jonkinlainen kallioon hakattu normi, josta ei voida hallituskaudella poiketa, vaikka tämä myöhemmin järkevämmäksi havaittaisiinkin. Kun hallituspuolueet ovat kerran päättänet, että tällainen laki on saatava, niin virkamiehet laativat sellaisen lakiesityksen, mitä poliittiset päättäjät haluavat. Lopputuloksena on juuri tämänkaltaisia, valtavasti tarpeetonta byrokratiaa aiheuttavia kompromisseja sen sijaan, että asiassa edettäisiin kokonaisvaltaisesti järkevimmällä tavalla, tässä tapauksessa siis yksinkertaisesti ajatus yksityisestä pysäköinninvalvonnasta toteuttamiskelvottomana unohtaen.
Jos yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeva laki oikeusministeriön laatiman luonnoksen mukaisena aikanaan eduskunnassa säädetään, päättää se korkeimman oikeuden ja sen kantaa myötäilevän, asiaa puhtaasti sopimusoikeuden näkökulmasta tarkastelevan koulukunnan sekä eduskunnan perustuslakivaliokunnan ja valtiosääntöoppineiden välisen pitkään jatkuneen riidan nykymuotoisen yksityisen pysäköinninvalvonnan laillisuudesta. Korkein oikeushan tuli päätöksellään luoneeksi toimivaltaperusteen, joka tosiasiallisesti salli merkittävää julkisen vallan käyttöä tarkoittavien tehtävien luisumisen yksityisiin käsiin. Tällaisen uuden toimivaltaperusteen luominen kuuluu oikeusvaltiossa tietenkin lainsäätäjälle, ei tuomoistuimelle. Moni uusi yrittäjä on tuon korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen ryhtynyt pysäköinninvalvonta-alalle kuvitellen, että korkeimmalla oikeudella olisi Suomessa joku oikeus tällaisia toimivaltaperusteita luoda ja että sen antamat ennakkopäätökset olisivat ikuisia ja muuttumattomia. Nyt lainsäätäjä on, aivan niin kuin sen kuuluukin, ottamassa yksityisiltä pysäköinninvalvontayrityksiltä pois tämän toimivallan, jota niille ei alun perinkään olisi pitänyt antaa.
oikeusjakohtuus.blogspot.com
Lue myös:
Q&A - Yksityisten pysäköintivalvontamaksujen korotukset
Suomen Parkkivartija Oy hävisi kuluttajariitalautakunnassa
Q&A - Miten reklamoin yksityisestä pysäköinninvalvontamaksusta?
Yksityinen pysäköinninvalvonta kriisissä
Parkkiyhtiö on jälleen hävinnyt pysäköintiriidan
Parkkisakkofirmojen oikeudenkäynneillä uhkailu on pelkkää bluffia
Keskustelu yksityisestä pysäköinninvalvonnasta käy jälleen kuumana
Yksityisessä pysäköinninvalvonnassa on kansalaistottelemattomuuden aika
Korkeimman oikeuden presidentin harkinta petti yksityissakkoasiassa
Perustuslakivaliokunta torjuu yksityisen pysäköinninvalvonnan
Valuuko yksityinen pysäköinninvalvonta rikollisten käsiin ?
Korkeimman oikeuden tuomio ParkCom-jutussa on kelvottomasti perusteltu
”Olen pienessä mainosfirmassa duunissa. Siellä nykyisellä esimiehellä on tapana kertoa kaikille kollegoilleni poissaolon syy. Eli tyyliin, XXXXX on sairaslomalla vatsataudin takia, tai ei pääse nyt töihin kun on se ja se tulehdus. Huomautin tästä esimiestä ja hän vain tokaisi että ei kai se sairastuminen nyt mikään salaisuus voi olla. Voiko tämä näin mennä?”
