Yksityiset pysäköinninvalvontaa harjoittavat yritykset perivät aggressiivisesti asettamiaan valvontamaksuja. Jos väitetyn ehtojen vastaisen pysäköinnin johdosta ajoneuvon tuulilasinpyyhkijään kiinnitettyä maksukehotusta ei suoriteta, valvontayhtiöt selvittävät rekisterinumeron perusteella ajoneuvon omistajan tai haltijan yhteystiedot ja lähettävät tälle maksukehotuksen postitse. Ne eivät edes pyri ensin tiedustelemaan ajoneuvon väärin pysäköinyttä kuljettajaa, vaan osoittavat maksukehotuksen suoraan ajoneuvon omistajalle tai haltijalle. Tietenkään kenelläkään ei ole mitään velvollisuutta vastailla yksityisen yrityksen tiedusteluihin koskien hallinnassaan olevan ajoneuvon kuljettajaa. Tässä valossa on ymmärrettävää, että ajoneuvon kuljettajaa ei edes yritetä selvittää.
Asiassa on kuitenkin ongelmallista se, että ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija on lähtökohtaisesti täysin ulkopuolinen taho siinä sopimussuhteessa, jonka perusteella maksua vaaditaan. Sopimukset nimittäin sitovat vain inter partes, osapuolten kesken, eikä sopimuksin voida asettaa velvollisuuksia sopimuksen ulkopuolisille.
Vaikka ajoneuvoa toki usein kuljettaakin sen omistaja tai haltija, on myös täysin mahdollista ja vieläpä varsin yleistä, että ajoneuvoa kuljettaa joku muu, esimerkiksi perheenjäsen. Tästä syystä ajoneuvon rekisteriin merkittyä omistajaa tai haltijaa ei voida ilman muuta pitää sellaisen sopimuksen osapuolena, jonka ajoneuvon kuljettajan väitetään tehneen.
Perusteettoman laskun tai maksukehotuksen tahallinen lähettäminen on rikos. Kun tavoiteltava etu on arvoltaan neljä-viisikymmentä euroa, kuten yksityisessä pysäköinninvalvonnassa usein on laita, on kyseessä yksittäisenä tapauksena arvioituna rikoslain 36 luvun 3 §:ssä tarkoitettu lievä petos, josta voidaan tuomita tekijälleen sakkorangaistus.
Jos ajoneuvon omistaja tai haltija, joka ei ole itse väitettyä väärinpysäköintiä suorittanut, erehtyisi hänelle lähetetyn maksukehotuksen johdosta maksamaan häneltä vaaditun maksun ja havaitsisi myöhemmin erehdyksensä, hän voisi tehdä poliisille tutkintapyynnön epäillystä lievästä petoksesta ja vaatia asianomistajana tekijälle rangaistusta sekä suorittamansa maksun suuruista vahingonkorvausta. Kansalaisen ei tarvitse tietenkään osata itse nimetä epäiltyä rikosta, se on viranomaisten tehtävä. Riittää, että tutkintapyyntöä tehdessään esittää totuudenmukaisesti, mitä on tapahtunut.
Jos ajoneuvon omistaja tai haltija kuitenkin ymmärtää olla maksamatta häneltä aiheettomasti vaadittua maksua, tutkintapyyntöä poliisille ei pidä tehdä. Toisin kuin tavallisen ja törkeän petoksen tapauksessa, lievän petoksen yritys ei ole lain mukaan rangaistava.
Rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa tunnetaan teoria, jonka mukaan yksittäisinä tapauksina sinänsä laillisten tekojen suuri lukumäärä saattaa joissakin tapauksissa muodostaa kokonaisuutena rikoksen. Viimeksi tästä asiasta käytiin rikosoikeusoppineiden piirissä enemmälti keskustelua muutama vuosi sitten ilmenneiden valelaskutapauksen yhteydessä. Tapauksissa, joita ilmeni eri muodoissaan lukuisia, oli tuhansille yrityksille lähetetty erehdyttävästi laskua muistuttavia tarjouskirjeitä, joissa tarjottiin näkyvyyttä jossain internetin hakemistopalveluissa. Usean sadan euron hintaiset palvelut olivat käytännössä yrityksille täysin arvottomia, vaikka ”palvelun” tarjoajat useimmiten todellakin liittivät maksaneiden yritysten tiedot ylläpitämiinsä hakemistoihin.
Tapausten esitutkinnan käynnistäminen takkuili, koska poliisin mukaan sen tehtävä ei ollut arvioida sitä, onko jokin tarjottu palvelu siitä pyydetyn hinnan arvoinen vai ei. Lahjakkaimmin toteutetut valelaskutukset olivatkin oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia ja ne oli pyritty tekemään muodollisjuridisesti oikein, vaikkakin toki vilpillisessä mielessä.
Tuolloin keskusteltiin paljon siitä, missä rikoksen rajat tämänkaltaisissa tilanteissa oikein menevät. Rikosoikeuden tutkijoiden huomattavan yksimielinen kanta oli, että vaikka yksittäisenä tapauksena hieman epäselvän ja ehkäpä jossain määrin laskua muistuttavan tarjouskirjeen lähettäminen ylihintaisesta tuotteesta ei olekaan rikos, niin tahallinen erehdyttämistarkoitus ja sen osoittama tekijän rikollinen mieli voitiin näyttää toteen tekojen huomattavan suurella määrällä. Tekijöiden tarkoitus oli, että lähettämällä laskua muistuttavia tarjouskirjeitä tuhansille yrityksille, jotkut niistä erehtyvät luulemaan tarjousta laskuksi jostain tilaamastaan palvelusta ja maksavat sen tutkimatta enemmälti, mistä on kyse. Tätä käsitystä oli omiaan tukemaan seikka, että näitä ns. valelaskuja oli lähetetty erityisesti kesäaikaan, jolloin yrityksissä on paljon kokemattomia kesätyöntekijöitä hoitamassa juoksevia asioita ja huijaus menee näin helpommin läpi. Ainakin osassa näistä tapauksista käytiin oikeutta ja jaettiin myös tuomioita.
Parkkisakkofirmojen toiminnassa on paljon samankaltaisia piirteitä näiden valelaskutustapausten kanssa. Bisnes on lakimiesten avustuksella suunniteltu huolellisesti kaikki lain vaatimukset muodollisesti täyttäväksi ja näyttämään ulospäin rehelliseltä ja asianmukaiselta liiketoiminnalta. Näiden yritysten toimintatapaa kokonaisuutena tarkastellen on kuitenkin helppo havaita toiminnan todellisen tarkoituksen olevan autoilijoiden maksimaalinen rahastus keinoja kaihtamatta. Pysäköintiongelmien vähentäminen ei ole näiden yritysten todellinen tavoite, koska vain ongelmien ilmenemisellä ne voivat oikeuttaa olemassaolonsa ja tehdä rahaa.
Yhden yksittäisen, sopimusehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitettavaa maksua koskevan maksukehotuksen lähettäminen ajoneuvon omistajalle tai haltijalle ei ole rikos sinänsä. Sakkofirma olettaa tämän henkilön olevan sopimuksen osapuoli ja yleisen elämänkokemuksen valossa näin monesti onkin. Myös täysin rehellisesti toimivat ja hyvämaineisetkin yritykset laskuttavat toisinaan virheellisesti väärää henkilöä tai sellaisesta tuotteesta tai palvelusta, jota laskutettava ei ole tilannut. Tämä ei ole vielä rikos, koska tahallisuus puuttuu. Virheitä sattuu itse kullekin. Laskun sataprosenttista oikeellisuuden varmistamista ei aina voida edellyttää, vaikka se yleensä toki toivottavaa olisikin.
Parkkisakkofirmojen tapauksessa olennaista on kuitenkin se, että näitä maksukehotuksia lähetetään satoja, ehkä jopa tuhansia kuukausittain. Tällöin ei ole yleisen elämänkokemuksen valossa enää ainoastaan todennäköistä, vaan absoluuttisen varmaa, että näitä laskuja menee myös sellaisille henkilöille, jotka eivät ole pysäköineet väärin ja siten tehneet valvontayhtiön kanssa niiden väittämää sopimusta. Kun maksukehotuksissa vieläpä annetaan selkeästi väärää informaatiota maksuvelvollisuuden kohdistumisesta ja maksamattomuuden seuraamuksista, on selvää, että näitä maksuja erehtyvät maksamaan myös sellaiset henkilöt, jotka eivät ole koskaan tehneet minkäänlaista sopimusta pysäköinnistä valvontayhtiön kanssa.
Nyt ei voida puhua enää yksittäisistä inhimillisistä virheistä, vaan aletaan olla todella lähellä tahallista erehdyttämistä, joka toiminnan ammattimaisuus ja volyymi sekä toiminnalla kokonaisuudessaan tavoiteltava huomattavan suuri taloudellinen hyöty huomioon ottaen kvalifioitunee törkeäksi petokseksi. Siitä lain edellyttämä rangaistus on vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta. Sakkorangaistuksella ei törkeästä petoksesta selviä.
Eikä tässä vielä kaikki. Jos valvontamaksu jää edelleen suorittamatta, valvontayhtiöt jatkavat saatavansa perintää ensin itse ja myöhemmin perintätoimistojen välityksellä. Perintätoimien yhteydessä ilmoitetaan, että maksamatta jättäminen johtaa saatavien perimiseen viime kädessä oikeusteitse.
Jälleen kerran, yksittäisessä tapauksessa ei ole kiellettyä periä sellaista saatavaa, jota velkoja itse pitää perusteltuna ja oikein kohdistettuna, mutta jonka kohde tai peruste eivät ole täysin varmat. Jos saatavaa ei ole riitautettu, se on lupa antaa perintätoimiston hoidettavaksi. On täysin laillista periä todennäköistä saatavaa aikansa ja sen jälkeen tehdä päätös perinnästä luopumisesta, vaikka (väitettyä) velallista olisi tullut jo oikeudenkäynnillä uhkailtuakin. Ei velkojalla tietenkään ole mitään velvollisuutta vaatia saataviaan oikeusteitse, vaan se voi vain antaa asian olla. Hyvä perintätapa edellyttää kuitenkin, että jos perinnästä luovutaan, luopumisesta tulee ilmoittaa velalliselle.
Hyvää perintätapaa koskevissa ohjeissa edellytetään lisäksi, että perintää ei saa aiheettomasti pitkittää tai viivyttää. Käytännöksi on tullut, että jos vapaaehtoinen perintä on kestänyt vuoden ja maksu on edelleen suorittamatta, velkojan on joko vietävä asia tuomioistuimeen tai luovuttava perinnästä ja ilmoitettava tästä velalliselle.
Yksityiset pysäköinninvalvontayritykset eivät toimi näin. Ne uhkailevat ensin itse sopimuskumppaniaan tai sellaisena pitämäänsä, jonka jälkeen laitetaan painostustarkoituksessa perintäfirma asialle. Perintäfirma lähettää pari-kolme maksuvaatimusta, jonka jälkeen asian annetaan vain kaikessa hiljaisuudessa olla, jos perinnän kohde edelleen kieltäytyy maksamasta. Minkäänlaista ilmoitusta perinnästä luopumisesta ei – tietekään – tehdä. Tieto tästä leviäisi nopeasti ja sakotetut oppisivat, että maksuja ei tarvitse maksaa. Maksamatta jättäneitä pidetään tahallaan epätietoisuudessa siitä, joutuvatko he käräjille vai eivät.
Yksityistä pysäköinninvalvontaa on harjoitettu Suomessa jo useiden vuosien ajan. Kaikkien näiden vuosien aikana tuomioistuimessa on ajettu tuomioon asti yksi ainoa valvontamaksun maksuvelvollisuutta koskenut riitainen velkomusasia. Kuten Turun Sanomien selvitys osoittaa, yhtään ainoata uutta velkomusjuttua ei ole edelleenkään vireillä. Kaikki tämä osoittaa selkeästi sen, että sakkofirmoilla ei ole tarkoituksenakaan viedä kaikkia maksusta kieltäytyviä sakotettuja oikeuteen. Oikeudenkäynneillä uhkaillaan vain painostamistarkoituksessa.
Laajamittainen oikeudenkäynneillä uhkaaminen tilanteessa, jossa niitä ei ole tosiasiassa aikomustakaan toteuttaa, vaan kyseessä on painostuskeino, jolla ihmiset pyritään saamaan maksamaan maksuja, joita he muuten eivät maksaisi, täyttää kirkkaasti tahallisen erehdyttämisen kriteerin ja siten rikoslaissa tarkoitetun petoksen tai sen törkeän tekomuodon tunnusmerkistön.
Epävarmoja ja riitaisiakin saatavia saa toki velkoa, mutta näihin on olemassa omat, lain ja hyvän perintätavan edellyttämät menettelynsä. On täysin selvää, että parkkisakkofirmojen menettelyssä ei ole kyse kymmenistä tuhansista yksittäistapauksista, joissa alunperin suunnitellusta oikeudellisesta perinnästä on päätetty yksittäistapauksellisen harkinnan seurauksena luopua ja tästä on vain unohtunut ilmoittaa velalliselle. Kyseessä on tietoinen strategia, jossa velallisia uhkaillaan ja painostetaan oikeudenkäynneillä, joita ei ole koskaan tarkoituskaan oikeasti toteuttaa jo siitäkään syystä, että oikeudenkäyntien lopputuloksena olisi aivan valtaosassa tapauksista velkomuskanteen hylkääminen.
Luulisi, että hyvää perintätapaa koskevat ohjeet laatinut ja saatavien perintää valvova
Kuluttajavirasto sekä ammattimaista perintätoimintaa valvova
Etelä-Suomen aluehallintovirasto puuttuisivat tämänkaltaiseen toimintaan. Ilmeisesti tiukasti yhdestä perspektiivistä tarkastellen on vaikea hahmottaa kokonaisuuksia. Joka tapauksessa, jos joku kunnianhimoinen syyttäjä viitsisi tähän asiaan perehtyä ja ottaisi sen hoitaakseen, niin edellä kuvattua menettelyä maksusaataviensa perinnässä noudattavien parkkisakkofirmojen johtajat olisivat kyllä syytteen ja vankilatuomion vaarassa, ja tämä vaara olisi hyvin todellinen.
Lue:
Parkkisakkofirmojen oikeudenkäynneillä uhkailu on pelkkää bluffia
Lue myös:
Keskustelu yksityisestä pysäköinninvalvonnasta käy jälleen kuumana
Yksityisessä pysäköinninvalvonnassa on kansalaistottelemattomuuden aika
Perustuslakivaliokunta torjuu yksityisen pysäköinninvalvonnan
Korkeimman oikeuden tuomio ParkCom-jutussa on kelvottamasti perusteltu
Valuuko yksityinen pysäköinninvalvonta rikollisten käsiin?
