Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo on arvostellut jyrkästi perustuslakivaliokunnan yksityistä pysäköinninvalvontaa koskenutta lausuntoa. Hänen mielestään valiokunnalla on ollut paljon kiireitä ja ilmeisesti sen vuoksi lausunto ei ollut loppuun asti harkittu. Lisäksi Koskelo toivoi, että asiassa voitaisiin ottaa mallia Ruotsista ja siis säätää yksityisen pysäköinninvalvonnan salliva laki. Myöhemmissä haastatteluissa hän perusteli yksityiselle pysäköinninvalvonnalle myönteistä kantaansa sillä, että viranomaiset eivät ole pystyneet pysäköinninvalvonnasta huolehtimaan, ja tästä syystä asiassa on tarve ”käytännölliselle” ratkaisulle.Tällaiset lausunnot ovat täysin sopimattomia maan ylimmän tuomioistuimen edustajan esittämiksi. Tuomari saa toki esittää mielipiteitään yleisellä tasolla esimerkiksi toivomalla jonkin ongelmalliseksi koetun asian selventämistä lainsäädäntöteitse tai vaikkapa moittimalla perustuslakivaliokunnan lausuntoja yleisesti ottaen heikkolaatuisiksi. Tuomarien tehtävä ei kuitenkaan ole ottaa kantaa poliittisluonteisiin kysymyksiin siitä, millä tavalla jokin asia olisi yhteiskunnassa järjestettävä. Missään tapauksessa korkeimman oikeuden presidentille ei ole sopivaa arvostella jotain yksittäistä perustuslakivaliokunnan tai eduskunnan lainsäädäntöratkaisua poliittisesti kiistanalaisessa kysymyksessä. Presidentti Koskelon lausuma perustuslakivaliokunnan huonosta harkinnasta ei osoita järin suurta kunnioitusta Suomen perustuslakia tai kansanvaltaa kohtaan.
Perustuslakivaliokunnan asiaan ottaman kannan arvosteleminen Koskelon toimesta on erityisen kyseenalaista siitäkin syystä, että korkein oikeus itse sivuutti yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeneessa ratkaisussaan perustuslain täysin. Ei uskoisi, että Koskelo kehtaa tämän kuprun jälkeen arvostella perustuslakivaliokuntaa huonosta harkinnasta! Todettakoon, että perustuslakivaliokunnan lausunto on varsin huolellisesti laadittu, siinä on esimerkiksi viitattu asianmukaisesti valiokunnan aikaisempaan tulkintakäytäntöön sekä oikeuskirjallisuuteen. Varmaankin myös perustuslakivaliokunnan lausunnoissa olisi parantamisen varaa, mutta nyt puheena oleva lausunto edustaa kuitenkin vähintään kyseisen instanssin normaalitasoa. Sen sijaan KKO ”ratkaisi” tuomiossaan saman asian vain yhdellä virkkeellä, joka ei sisältänyt minkäänlaisia todellisia sisällöllisiä perusteluita! Erityisen noloksi tilanteen tekee korkeimman oikeuden kannalta se, että molemmat alemmat oikeusasteet osasivat tulkita perustuslakia tässä asiassa KKO:ta korkeatasoisemmin päätyen asiassa samaan ratkaisuun kuin eduskunnan perustuslakivaliokunta.
Korkeimman oikeuden muutkaan viimeaikaiset ratkaisut eivät aina ole olleet erityisen laadukkaita. Käytännössä kaikki merkittävimmät KKO:n sananvapauteen liittyneet 2000-luvun ennakkopäätökset ovat johtaneet sittemmin Suomen valtion tuomitsemiseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Korkein oikeus on joutunut purkamaan näiden tuomioiden myötä useita perusoikeuksia sivunneita ratkaisujaan. Tällaisella ”ansioluettelolla” ei ehkä hirveästi kannattaisi arvostella eduskunnan perustuslakivaliokunnan osaamista perustuslain tulkintakysymyksissä, vaikka toki myös sen läpi on päässyt perustuslain kannalta vähintäänkin hyvin kyseenalaisia lakiehdotuksia.
Tuomarien, ja varsinkin ylimpien oikeusasteiden tuomarien, tulisi noudattaa erityisen hyvää harkintaa kaikissa poliittisluontoisissa kysymyksissä. Jos tuomari olisi esimerkiksi aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa, voisiko vastakkaista puoluekantaa edustava henkilö luottaa hänen puolueettomuuteensa ja objektiivisuuteensa? Sama koskee tuomarien osallistumista yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Sitä voi tuomari käydä vain hyvin yleisluontoisella tasolla. Yksittäisiin ongelmiin ja niiden ratkaisuihin puuttumisella ja yleensäkin kantojen ottamisella jonkun asian puolesta tai sitä vastaan tuomari helposti jäävää itsensä tai jopa koko edustamansa tuomioistuimen käsittelemästä vastaisuudessa samanlaista asiaa. Sen vuoksi tuomarin täytyy kaikessa esiintymisessään, niin virassa kuin yksityishenkilönäkin, pitää mielessään tuomioistuinlaitoksen uskottavuus.
Tuomarin tältä osin rajallista sananvapautta huomattavassa määrin paikkaa hänen sitäkin suurempi sananvapaus laatiessaan ratkaisujensa perusteluita. Hyvä tuomari perustelee antamansa tuomiot niin hyvin, että ei synny edes tarvetta selitellä niitä jälkeenpäin. Minkäänlaisiin arvovaltakiistoihin ei tuomarin tule sortua, kuten Pauliine Koskelolle näyttää nyt käyneen.
Suomi lienee yksi maailman harvaan asutuimpia teollisuusmaita. Meillä olisi helposti varaa toimia väljässä ympäristössä, jossa pysäköintiongelmia ei ole, jos pysäköintiin olisi varattu riittävästi tilaa. Tämä toisi mukavuusseikkojen lisäksi mukanaan myös todellista kilpailukykyä. On järjetöntä, että pysäköinnistä on ylipäänsä syntynyt Suomessa minkäänlainen ongelma. Joka tapauksessa pysäköinnin ja sen valvonnan järjestäminen on mitä suurimmassa määrin poliittinen asia. Sen hoitaminen alkaa siitä, että pidetään huoli pysäköintitilan riittävyydestä myös tulevaisuudessa. Sitten pitää tehdä poliittiset valinnat koskien sitä, minkälaiseksi rikkomukseksi pysäköintiä koskevien sääntöjen rikkominen halutaan arvottaa – tulisiko se kriminalisoida ja käsitellä asiat rikosoikeudellisessa järjestyksessä, vai olisiko tarkoituksenmukaisempaa valita hallinnollinen seuraamusmenettely? Kuinka kattava ja tehokas valvonta halutaan ja miten se pitää resursoida? Mikä on pysäköintirikkomusten hyväksyttävä esiintymistaso? Tulisiko valvonnan kustannukset kattaa pysäköintivirheistä asetettavilla maksuseuraamuksilla, verovaroista vai esimerkiksi valvonnan tilaajien suorittamilla maksuilla? Kun julkisten tilojen pysäköinninvalvontaa koskevat perusratkaisut on tehty, tulisi pohtia, ulotetaanko sama menettely myös yksityisille alueille, vai olisiko tarkoituksenmukaisempaa ottaa siellä käyttöön jokin toisenlainen menettely.
Todella suurta näkemyksen puutetta osoittaa se presidentti Koskelon omaksuma kanta, että julkinen viranomainen ei kykenisi huolehtimaan pysäköinninvalvonnasta yksityisillä alueilla. Totta kai se kykenee, jos niin halutan ja jos se asianmukaisella tavalla resursoidaan. Pysäköinninvalvonta on niitä harvoja kunnallisia toimialoja, jotka tuottavat kuntien kassaan rahaa. Se siis yleensä pystyy kattamaan toimintamenonsa valvonnasta saaduilla tuloilla ja rahaa jää vielä ylikin, suurimmissa kaupungeissa vieläpä melko reilusti. Juuri mahdollisuus suuriin voittoihin onkin houkutellut alalle myös yksityisiä yrittäjiä. Yksityisen ja julkisen valvonnan henkilöstökulurakenne ei juuri eroa toisistaan, sen sijaan julkisella puolella taloushallinto, reklamaatioiden käsittely ja maksujen perintä on suurista volyymeistä johtuen luultavasti yksityisiä edullisemmin toteutettavissa. Markkinointiin julkisen valvonnan ei tarvitse laittaa rahaa lainkaan. On selvää, että asianmukaisesti resursoitu ja ammattimaisesti johdettu julkinen valvonta voi toimia vähintään yhtä tehokkaasti ja tuottavasti kuin yksityinenkin valvonta.
Jos niin haluttaisiin, julkisen valvonnan suurimmissa kaupungeissa tuottamalla ylijäämällä voitaisiin tukea pysäköinninvalvonnan asianmukaista järjestämistä myös sellaisilla pienemmillä paikkakunnilla, joissa pysäköinninvalvonta ei voi toimia voitollisesti sen enempää yksityisten yritysten kuin viranomaistenkaan toimesta. Tämä seikka – pysäköinninvalvonnan mahdollisimman suuri valtakunnallinen tehokkuus – puoltaisi vahvasti sitä, että pysäköinninvalvonta tulisi pitää yksinomaan viranomaisten monopolina. Miksi pitäisi sallia yksityisten yritysten kuoria kermat päältä isoissa kaupungeissa, ja sitten tyytyä heikompaan valvonnan tasoon syrjäseuduilla, kun vaihtoehtona olisi koko valtakunnan laajuinen tehokas pysäköinninvalvonta, joka silti kykenisi kattamaan omat toimintamenonsa valvonnan tuotoilla?
Pysäköinninvalvonnan kehittämiseksi oikeudenmukaisempaan ja tehokkaampaan suuntaan tulisi harkita pysäköintirikkomusten seuraamuksen määräämistä teon vakavuuden mukaan, siis eräänlaista ”rangaistusasteikkoa”. On vaikea perustella, miksi sallitun pysäköintiajan vähäisestä ylittämisestä pitäisi seurata samansuuruinen seuraamus kuin virhepysäköinnistä, joka estää tai vakavasti haittaa muiden autojen tai jalankulkijoiden liikkumista. Jos pysäköinninvalvontaa haluttaisiin kehittää tällaisella tavalla, lienee aika yksiselitteistä, että tämä edellyttäisi valvontatehtävien antamista tätä tehtävää varten perustetulle viranomaisorganisaatiolle.
Asioihin on siis erilaisia ratkaisumalleja, ja näiden ratkaisuiden etsiminen kuuluu yhteiskuntapoliittisen päätöksenteon piiriin. Yksityinen pysäköinninvalvonta on vain yksi ratkaisumalli tilanteeseen, mutta kuten edellä on esitetty, tuskin paras mahdollinen. Rangaistusvallan käyttäminen ja hallinnollisten seuraamusten asettaminen ovat julkisen vallankäytön ydinaluetta, ja tällaisen vallan valumiseen yksityisille tahoille on syytä suhtautua pidättyvästi. Paitsi että yksityinen pysäköinninvalvonta on vastoin perustuslakia, toiminnalle ei ole mitään todellista tarvetta. Tässä valossa on vaikea ymmärtää, miten Pauliine Koskelo voi nähdä yksityisen pysäköinninvalvonnan ainoana mahdollisena ratkaisuna tilanteeseen. On lisäksi huomattava, että nämä väitetyt ”pysäköintiongelmat” ovat monesti vahvasti liioiteltuja. Aivan valtaosassa maata pysäköinti sujuu täysin ongelmitta siitäkin huolimatta, että minkäänlaista valvontaa ei välttämättä ole.
Pauliine Koskelon tunkeutuminen lainsäätäjän tontille on verrattavissa siihen, että lainsäädäntö- tai toimeenpanovallan edustaja alkaisi neuvomaan tuomioistuimia, miten jokin yksittäinen asia pitäisi ratkaista. Tällainen olisi täysin sopimatonta. Toivottavasti jatkossa ylimpiin tuomarinvirkoihin löytyy henkilöitä, joiden harkintakyky on heidän tehtäviensä tasolla.
Lue myös:
Perustuslakivaliokunta torjuu yksityisen pysäköinninvalvonnan
KKO:n yksityisestä pysäköinninvalvonnasta annettuun tuomioon haetaan purkua
"
