"
Jos korkein oikeus hyväksyy kanteen sillä perusteella, että kuu on juustoa, niin kanne on kyllä hyväksytty, mutta kuu ei ole juustoa." (E. Aurejärvi)
Korkein oikeus on antanut yksityistä pysäköinninvalvontaa koskien tuomion, jonka mukaan
ParkCom Oy:llä oli oikeus periä auton kuljettajalta kiinteistöyhtiön pihamaalla tapahtuneesta virheellisestä pysäköinnistä asettamansa valvontamaksut. Päätös ei ollut yksimielinen, vaan ParkCom Oy voitti täpärimmällä mahdollisella äänestysratkaisulla 3-2. Aikaisemmin sekä
Vantaan käräjäoikeus sekä
Helsingin hovioikeus olivat yksimielisillä päätöksillään hylänneet ParkCom Oy:n velkomuskanteen.
Tuomion puutteellisista ja ylimalkaisista perusteluistaOikeusvaltiossa tuomioistuinten päätöksiä on lupa kritisoida. Tuomion lainmukaisuutta, oikeellisuutta ja kohtuullisuutta voidaan arvioida ennen muuta sen perustelujen valossa. Jos perustelut voidaan mukisematta hyväksyä, ei tuomion lopputulosta ole syytä moittia vain siksi, että se sattuu oleman erilainen, kuin lukija oli odottanut tai edellyttänyt. Jos tuomion perusteluita ei voida hyväksyä, on lopputulostakin voitava arvostella.
Nyt annetun tuomion perustelut ovat erittäin niukat ja ylimalkaiset, suorastaan ala-arvoiset. Niistä ei käy ilmi, mihin oikeudellisiin lähteisiin ja periaatteisiin tuomio viime kädessä perustuu. Korkein oikeus ohitti käytännössä kaikki asiaan liittyvät keskeiset oikeusongelmat vain ”katsomalla” asioiden olevan jollakin tavalla, ilman minkäänlaisia syvällisiä perusteluja ja pro & contra -tyyppistä argumentointia. Koko tuomiossa ei ole yhtään ainoata viittausta oikeuskirjallisuuteen, vaikka siviili- ja sopimusoikeus ovat oikeudenaloja, joilla oikeustieteellistä tutkimusta on tehty erittäin runsaasti ja tämä tutkimus on tuottanut tulkinta-argumentteja, joilla on ollut hyvin vahva merkitys sopimusoikeudellisen oikeuskäytännön kehittymisessä. Tällaista juttua ei kertakaikkiaan voi ratkaista vain ylimalkaisin viittauksin oikeustoimilakiin, vaan relevantin oikeuskirjallisuuden täydellistä sivuuttamista on pidettävä tuomiovirheeseen rinnastettavissa olevana laiminlyöntinä.
Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Norjan korkein oikeus sisällyttää käytännössä jokaiseen tuomioonsa erittäin laajan katsauksen asian kannalta relevanttiin oikeuskirjallisuuteen ja oikeustieteen kannanottojen esittäminen tuomion perusteluissa on jokapäiväinen ilmiö. Norjassa tosin ylimmän lainkäyttöelimen virkoihin pääsylle on asetettu sen verran kovat vaatimukset, että samanlaisia kriteereitä noudatettaessa Suomessa monikaan KKO:n nykyisistä jäsenistä ei olisi edes päässyt virkaansa. Kuriositeettina mainittakoon, että ehkäpä Ranskaa lukuunottamatta juuri missään muussa maassa ei oikeuskirjallisuuden hyödyntäminen ja oikeustieteelliseen tutkimukseen viittaaminen tuomion perusteluissa ole niin vähäistä kuin Suomessa. Jopa monissa kehitysmaina pitämissämme maissa lainkäyttö on tältä osin paljon kehittyneempää kuin meillä.
Korkien oikeus on halunnut ilmeisesti tarkoituksenmukaisuussyistä sivuuttaa asiaan liittyvät vaikeat ja monisyiset sopimuksen syntyopilliset ja julkisen vallan käyttöä sekä sopimusvapautta koskevat rajanvedot ja välttää käyttämästä pro & contra -tyyppistä tuomion perustelutapaa. Pro & contra -perustelutapa tarkoittaa sitä, että tuomion perusteluihin pitää sisällyttää tuomion lopputulosta puoltavien perusteiden (rationes decidendi) ohella myös lopputulosta vastaan mahdollisesti puhuvat perusteet (rationes dubitandi). Tuomarin on punnittava eri suuntaan puhuvia perusteita keskenään ja päädyttävä ratkaisuun, jota puoltavat perusteet painavat punninnassa contra -perusteita enemmän.
Tässä ratkaisussa ei tällaista punnintaa ole suoritettu lainkaan, vaikka käsillä on ollut äärimmäisen monisyisiä oikeusongelmia ja moninaisia eri suuntiin vaikuttavia näkökohtia ja perusteita. Yhtäältä kysymys on ollut erittäin tärkeästä rajanvedosta julkisen vallan käytön sekä sopimusvapauden välillä. Ylen uutisissa haastatellun hallinto-oikeuden professorin Olli Mäenpään mielestä korkein oikeus käveli tällä ratkaisullaan yli perustuslain. Tämä on erittäin kova väite ja sen valossa on täysin käsittämätöntä, että korkeimman oikeuden tuomion perusteluissa ei vähäisimmässäkään määrin edes arvioida koko asiaa perustuslain ja perusoikeuksien kannalta! Jo tämä seikka yksinään lähentelee tuomiovirhettä.
Edelleen tässä asiassa on ollut kyse ensimmäisestä niinsanottuja sopimuksen suoraan synnyttäviä tosiseikkoja käsittelevästä ennakkopäätöksestä Suomessa. Tähän nähden on hämmästyttävää, suorastaan pöyristyttävää, että korkein oikeus ei ole vaivautunut millään tavalla, sopimusoikeudelliseen oikeustieteelliseen tutkimukseen tukeutuen tai edes tukeutumatta suorittamaan minkäänlaista punnintaa sopimuksen syntymisen edellytyksistä silloin, kun väitetty sitoutuminen on perustettu muuhun kuin nimenomaiseen tahdonilmaisuun! Sopimusehtojen sitovuudesta, tyyppikohtuuttomuudesta ja sopimuksen syntyedellytyksistä löytyy hyllymetreittäin kovatasoista oikeudellista tutkimusta, jolle korkein oikeus on kuitenkin viitannut kintaalla päätyessään vain ylimalkaisesti oikeustoimilakiin viitaten ”katsomaan” sopimuksen syntyneeksi. On valitettavaa, että ainoa tuomioista ilmenevä sopimusoikeudellinen punninta löytyy eri mieltä olleitten jäsenten lausunnosta, jossa on edes hieman pyritty luotaamaan sitä, minkälaiset erityiset edellytykset tämänkaltaisen sopimuksen syntymiselle on syytä asettaa. Tässä aiheessa riittäisi pureskeltavaa helposti yhtä oikeustieteellistä väitöskirjaa varten, mutta korkeimman oikeuden enemmistö ei ole suorittanut asiassa minkäänlaista punnintaa!
Pro & contra -tuomionperustelumetodin ehkäpä arvovaltaisin puolestapuhuja Suomessa on ollut Lapin yliopiston lainkäytön professori
Jyrki Virolainen, joka tuon tuostakin on esittänyt erittäin voimakasta kritiikkiä tuomioistuimia ja tuomareita kohtaan sen vuoksi, että tuomioitten perustelut eivät monestikaan täytä alkeellisimpiakaan oikeusvaltiossa edellytettäviä kriteereitä. Tältä osin viittaan esimerkiksi teokseen
Virolainen – Martikainen: Pro & Contra. Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä, Talentum, 2003. On selvää, että professori Virolaisen kirjassaan esittämien oppien ja tuomion asianmukaiselle perustelemiselle asettamien kriteerien valossa korkeimman oikeuden nyt puheena olevaa tuomiota on pidettävä täysin kelvottomana.
Huomionarvoista tämän tuomion perusteluissa on se, että niissä on laiminlyöty jopa jutun lopulta voittaneen ParkCom Oy:n kannalta ensiarvoisen tärkeät kysymykset, joihin se on nimenomaisesti pyytänyt tuomioistuimelta ratkaisua. Muutoksenhakemuksessaan ParkCom Oy esikysymyksenä argumentoi erittäin vahvasti sellaisen näkökannan puolesta, että julkisen pysäköinninvalvonnan oikeus määrätä pysäköintivirhemaksuja yksityisellä alueella yksityisen tahon asettamien pysäköintiehtojen rikkomisesta olisi nykyisen lainsäädännön valossa epäselvää. ParkCom Oy esitti väitteensä tueksi erittäin vakuuttavia ja oikeudellisesti korkeatasoisia argumentteja. Korkein oikeus ei vaivautunut millään tavalla edes pureutumaan tähän esikysymykseen, jolla ilman muuta olisi voinut olla asian ratkaisun kannalta merkitystä, vaan se tyytyi vain lakonisesti toteamaan, ikään kuin itsestäänselvyytenä, että julkinen pysäköinninvalvonta on toimivaltainen myös yksityisellä alueella. Vaikka tämä olisikin päättelyn oikea lopputulos, niin kyllä ParkCom Oy:llä olisi kuitenkin ollut oikeus saada perusteltu ratkaisu tähän esittämäänsä ja asian ratkaisemisen kannalta keskeiseen esikysymykseen. Tuomio, jossa ei edes vastata itse pääasian ratkaisun kannalta olennaisiin ja perusteltuihin kysymyksiin, ei täytä minkäänlaisia standardeja.
Edelleen ParkCom Oy pyysi korkeinta oikeutta nimenomaisesti ratkaisemaan kysymyksen siitä, voidaanko ajoneuvon kuljettajaa koskeva näyttökysymys todistusoikeudellisesti pätevällä tavalla kääntää siten, että ”en ajanut” -väitteen tehnyt vastaaja joutuisi esittämään näyttöä ajoneuvon kuljettajasta. Tämäkin kysymys korkeimman oikeuden tuomiossa ohitettiin täysin, vaikka sillä olisi ollut aivan olennaisen tärkeä merkitys tulevien vastaavien oikeusriitojen käsittelyssä, joskaan ei tässä yksittäistapauksessa.
On älytöntä, että korkein oikeus ei vaivautunut ratkaisemaan tällaisia kysymyksiä ja jätti tahallaan ilmaan epäselvyyksiä, jotka aivan ilmeisesti tulevat aiheuttamaan tulevaisuudessa suuria ongelmia. Korkeimman oikeuden tulisikin ymmärtää, että kun on kyse tällaisesta laajakantoisesta ratkaisusta, asia pitäisi käsitellä laajasti, laajemminkin kuin vain siltä osin, mikä on juuri käsillä olevan yksittäistapauksen ratkaisemiseksi välttämätöntä. Vaikka tuomioistuinten tehtävänä onkin ratkaista ainoastaan konkreettisia oikeusriitoja ja varsinainen lainsäädäntötyö kuuluu eduskunnalle, ei tämä tietenkään estä sitä, etteivätkö etenkin ylimmät tuomioistuimet voisi ja ettei niiden pitäisi ratkaista asiassa esiintyviä oikeudellisia kysymyksiä ”laveasti” ja tyhjentävästi perustellen myös myöhempiä oikeusriitoja silmällä pitäen.
Vaikka tämässä yksittäistapauksessa kantaja onnistuikin toteennäyttämään vastaajan kuljettaneen ajoneuvoaan kanteessa tarkoitettuina ajankohtina aivan normaalien todistustaakkasääntöjen puitteissa, olisi korkein oikeus toki voinut ja sen olisi pitänyt ottaa selkeä kanta myös todistustaakan kääntämistä koskevaan kysymykseen, koskapa tällainen väite oli nimenomaisesti tehty ja koska on aivan ilmeistä, että tämä oikeuskysymys tulee jatkossa lukuisia kertoja aktualisoitumaan. Mutta kuten sanottu, tähänkään korkein oikeus ei sitten kyennyt.
Osapuolet esittivät tuomioistuimelle myös lukuisia muita kysymyksiä ja väitteitä, joiden osalta korkein oikeus ”lintsasi” ottamatta niihin lainkaan edes kantaa. Kummallekaan tämän yksittäisen riita-asian osapuolista ei varmasti jäänyt sellaista kokemusta, että asia olisi huolellisesti ja perusteellisesti käsitelty ja osapuolten esittämät väitteet, näkökohdat ja perustelut olisivat asianmukaisesti otettu huomioon ratkaisua tehdessä. Pikemminkin tuomiosta jää se vaikutelma, että ratkaisu on päätetty ensin ja sitten on kirjoitettu fasadiperustelut, jotka näennäisesti ”johtavat” asiassa annettuun lopputulokseen. Kimurantteihin kysymyksiin ei edes puututtu, koska se olisi ollut työlästä ja epätarkoituksenmukaista ja voinut jopa johtaa poispäin ennalta päätetystä ratkaisusta.
Tämän jutun vastaajalla oli oikeus edellyttää, että tuomion perustelut tällaisessa uusia oikeudellisia kysymyksiä koskevassa riita-asiassa selkeästi ja yksityiskohtaisesti olisivat ilmentäneet, mihin säännöksiin sekä millä tavalla ja mihin oikeudellisiin lähteisiin ja periaatteisiin tukeutuen tuomion perusteluissa olevat ratkaisut on lopulta tehty. Tämän edellyttämisen oikeutus on erityisen korostettu tehtäessä oikeudellisia ratkaisuja perusoikeusympäristössä, kuten nyt oli laita. Nyt tuomion perusteluissa ovat nämä oikeudelliset perustelut erittäin pinnalliset ja ”katsomiseen” perustuvat ilmentämättä lainkaan sitä, millaisiin yksityiskohtaisempiin perusteluihin tuo ”katsominen” lopulta tukeutuu. Tällä ratkaisullaan korkein oikeus riisti jutun vastaajalta hänelle kuuluvan oikeuden saada asiassa asianmukainen, perusteltu ja lopputulokseltaan hyväksyttävä tuomio.
Korkeimman oikeuden ratkaisukokoonpanostaLain mukaan (korkeimman oikeuden)
Presidentti voi muutoinkin määrätä periaatteellisesti merkittävän tai muuten laajakantoisen lainkäyttöasian tai sen osan käsiteltäväksi täysistunnossa tai vahvennetussa jaostossa.
Nyt korkeimman oikeuden ratkaistavana ollut asia oli periaatteellisesti erittäin merkittävä. Käsillä oli erittäin tärkeää rajanvetoa kahden perusoikeuden, yhtäältä julkisen vallan käytön ja laillisuusperiaatteen, toisaalta yksityisen omaisuuden suojan sekä sopimusvapauden, välillä. Edelleen käsillä oli erittäin tärkeä prejudikaattikysymys koskien sopimuksen suoraan synnyttäviä tosiseikkoja, sopimuksen syntymistä, sitovuutta ja eräitä ns. tyyppikohtuuttomuuteen liittyviä näkökohtia. Ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, etteikö tämä ratkaisu, jolla on erittäin merkittäviä ja suorastaan sopimusoikeuden järjestelmän ytimeen ulottuvia vaikutuksia, olisi tärkein korkeimman oikeuden sopimusoikeudellinen ennakkopäätös pitkiin aikoihin.
Tällä tuomiolla luotiin maanomistajalle oikeus yksipuolisesti asettaa haluamansa varallisuusoikeudellinen seuraamus niin ikään yksipuolisesti, mutta tietenkin oikeutetusti asettamiensa pysäköintiehtojen rikkomisesta. Lisäksi tällä tuomiolla perustettiin yksityiselle taholle oikeus sellaiseen julkisen vallan käyttöä tosiasiallisesti merkitsevään toimintaan, jollaista oikeusperustetta ei perinteisesti ole katsottu voitavan luoda oikeudellisen ratkaisukäytännön myötä, vaan kyllä uudet tämänkaltaiset oikeudelliset instituutiot on tähän asti edellytetty perustettavan nimenomaisella lainsäädännöllä.
On täysin selvää, että tässä asiassa oli kyse periaatteellisesti merkittävimmästä tuomiosta, jonka korkein oikeus on tehnyt ehkäpä vuosikymmeniin. Tämän lisäksi ratkaisu kosketti suoraan tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia yksityisen valvontayhtiön toimesta ”sakotettuja” kansalaisia. Näin laajakantoista lainkäyttöasiaa sen välitön vaikutuspiiri huomioon ottaen korkein oikeus tuskin koskaan on ratkaissut.
Tämä asia olisi aivan ehdottomasti kuulunut vähintäänkin vahvennetussa jaostossa, ellei peräti plenumissa eli täysistunnossa ratkaistavaksi. Harvoin, jos koskaan, korkeimmassa oikeudessa tulee esille kysymystä, jossa perusteet asian käsittelemiseksi vahvennetussa jaostossa olisivat yhtä vahvat kuin ne nyt olisivat olleet.
Koska oli ilmeistä, että ratkaisusta tultaisiin äänestämään – tai ainakin jossain vaiheessa selvisi, että asiassa joudutaan äänestämään – olisi asian siirtäminen täysistuntoon tai vahvennettuun jaostoon ollut tästäkin syystä tarpeen. On oikeudenkäynnin osapuolten kannalta kohtuutonta, että tällaisia täpäriä 3-2 -äänestysratkaisuja ylipäänsä annetaan. On täysin mahdollista, että jos tämä asia olisi käsitelty jossakin toisessa kokoonpanossa, olisi ratkaisu aivan hyvin voinut olla toinen. Tuskinpa nyt kanteen hylkäämisen puolesta äänestäneet kaksi oikeusneuvosta olivat ne ainoat jäsenet korkeimmassa oikeudessa, jotka olisivat päätyneet hylkäämään kanteen.
Jos vaa´ankieliasemassa ollut oikeusneuvos olisikin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun, olisi tämä täpärä äänestysratkaisu puolestaan ollut aivan kohtuuton ParkCom Oy:n kannalta, jolla niin ikään oli oikeus saada asiassa perusteltu ja hyvä tuomio. Kyllä tällaiset periaatteellisesti tärkeät ja kauaskantoiset asiat pitäisi aina käsitellä vahvennetussa kokoonpanossa, jolloin lopputulos, oli se sitten mikä hyvänsä, tarkemmin vastaisi korkeimman oikeuden, eikä vain muutaman sen yksittäisen jäsenen, kantaa.
Korkeimmassa oikeudessa tulisikin harkita koeäänestysmenettelyn käyttöönottoa. Jos koeäänestyksessä havaitaan, että asian ratkaisusta joudutaan äänestämään, juttu pitäisi automaattisesti siirtää ainakin jonkinlaiseen vahvennettuun kokoonpanoon. Olisi täysin perusteltua edellyttää, että korkein oikeus olisi tuomiovoipa viisijäsenisenä ainoastaan ollessaan ratkaisusta yksimielinen ja äänestysratkaisut edellyttäisivät suurempaa kokoonpanoa, jolloin sattuman – siis sen, ketkä yksittäiset oikeusneuvokset kulloisenkin jutun ratkaisevat – vaikutus saataisiin minimoitua.
On täysin selvää, että tällaisen täpärällä äänestysratkaisulla annetun ratkaisun kohdalla ei voida jälkikäteen sanoa jonkun olleen oikeassa tai väärässä tai että asia olisi ollut ”selvä” alusta alkaen. Kukaaan muu, kuin asian ratkaissut kokoonpano, ei voi sanoa varmasti tienneensä etukäteen, mikä ratkaisu tulisi olemaan. Asia on ollut oikeudellisesti erittäin epäselvä ja siitä on voitu esittää toisistaan poikkeavia, perusteltuja ja juridisesti kestävälle päättelylle perustuvia oikeudellisia käsityksiä. Tuomio, joka asiassa annettiin, on vain käytettävissä olevan riidanratkaisujärjestelmän tuottama lopputulos, jota on noudatettava, mutta jonka lopputuloksen oikeellisuutta on lupa arvostella. Tämän tuomion perustelut ja syntytapa eivät vastaa sitä tasoa, jota oikeusvaltiossa lainkäytön asiakkailla sekä suurella yleisöllä on oikeus edellyttää.
Korkeimman oikeuden roolista oikeuskäytännön kehittäjänäKorkeimman oikeuden tehtävä on yhdenmukaistaa ja linjata oikeuskäytäntöä tekemällä ennakkopäätöksiä sellaisissa oikeuskysymyksissä, joilla voidaan arvella olevan merkitystä tulevaisuutta ja siellä ilmeisesti esiin tulevia tilanteita silmälläpitäen. Lainsäätäjä luo raamit säätämällä yleisiä ja abstrakteja lakeja, jotka sitten tuomoistuinkäytännössä yksittäisiin tapauksiin sovellettuna saavat lopullisen sisältönsä. Ratkaisutoiminnassaan tuomioistuinten tulee ottaa huomioon paitsi lainsäädäntö ja sen valmisteluaineistosta ilmenevä tarkoitus, myös aikaisempi asiaa koskeva oikeuskäytäntö, asiaa kosketteleva oikeustieteellinen tutkimus sekä yhä enenevässä määrin myös reaaliset argumentit.
Tuomioistuimet, ja varsinkaan ylimmät tuomioistuimet, eivät siten ole vain mekaanisia lain soveltajia, vaan niiden tehtävä on aktiivisesti kehittää oikeutta. Korkeimman oikeuden, ja nimenomaan sen, tehtävä on viime kädessä vetää rajat sen suhteen, mihin asti (tässä tapauksessa) sopimusoikeuden annetaan kehittyä ohi ja yli asiaa koskevan lainsäädännön ja oikeustieteessä syntyneiden tulkintasuositusten. Korkein oikeus ei voi vain seurata tilanteen kehittymistä, vaan sen pitää itse, aktiivisesti, osallistua oikeuden kehittämiseen ja kehittymiseen.
Tässä yksityisiä pysäköinninvalvontamaksuja koskeneessa ratkaisussaan korkein oikeus toteaa, että
”
Yhteiskunnallisen kehityksen sekä tavaroiden ja palveluiden vaihdannassa käyttöön otettujen uusien menettelytapojen myötä on jo melko pitkään jouduttu havaitsemaan, ettei kaikkia esiin tulevia sopimuksen syntymiseen liittyviä tilanteita kyetä selittämään oikeustoimilain perinteisellä, tarjoukseen ja siihen annettuun vastaukseen perustuvalla mallilla.”
Korkein oikeus tyytyy siis vain toteamaan, että sopimusoikeudellinen käytäntö on jo ajat sitten jättänyt asiaa koskevan lainsäädännön taakseen ja käytännössä alkanut elää omaa elämäänsä. Korkein oikeus heittäytyy ikään kuin ajopuuksi asiassa, vaikka juuri sen itsensä pitäisi aktiivisesti johtaa, viitoittaa ja asettaa rajoja tälle kehitykselle!
Suomessa on jo pitkään ollut ongelmana se, että vallalla on erittäin monenkirjavia ja lainsäädännön sekä sopimusoikeudellisen tutkimuksen perusteiden vastaisia sopimuskäytäntöjä, jotka ovat käyneet monin paikoin yksityishenkilöille mahdottomiksi hallita ja kuluttajalle kohtuuttomiksi. Erittäin hyvänä esimerkkinä sopimusoikeudellisen käytännön ajautumisesta kauas perusperiaatteistaan ovat yrityshakemistopalveluita tarjoavan Directa Oy:n laskutusepäselvyydet. Kun sopimusoikeuden selkeästä, tarjous–vastaus -malliin perustuvasta lähtökohdasta ollaan etäännytty niin kauas, että sopimuksen voidaan katsoa syntyvän käytännössä passiivisuuteen perustuen, ilman minkäänlaista tahdonilmaisua, ollaan ajauduttu tilanteeseen, jossa tuomioistuimissa joudutaan ratkaisemaan mitä eriskummallisimpia kysymyksiä koskien sitä, mitä eri tilanteissa itse asiassa olikaan sovittu.
Korkein oikeus on nimenomaisesti se instanssi, jonka pitäisi laittaa nämä monenkirjavat käytännöt kuriin. Sen pitäisi estää sen kaltaisen sopimusoikeudellisen käytännön syntyminen, joka aivan ilmeisesti tulee johtamaan vakaviin tulkintaongelmiin käytännön elämän tasolla. On täysin selvää, että nyt annettu korkeimman oikeuden ratkaisu, samalla kun se ehkä selvensi yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyviä oikeudellisia ongelmia, loi melkoisen nipun kokonaan uusia tulkintaongelmia, joita eri oikeusasteissa ratkotaan vielä kaukana tulevaisuudessa. Ratkaisullaan korkein oikeus avasi Pandoran lippaan – kukaan ei voi enää tietää, mitä kaikkea nyt onkaan mahdollista sopia vain asiasta kertovat kyltit pystyttämällä.
Tällaisilta tulkintaongelmilta ja monenkirjavalta kyseenalaiselta sopimuskäytännöltä olisi ollut helppo välttyä, jos korkein oikeus olisi aikanaan hoitanut tehtävänsä ja pitänyt huolen siitä, että pitäydytään tiukasti laissa ja sopimusoikeudessa vakiintuneissa oikeusperiaatteissa eikä sallita sellaista kehitystä, jonka seurauksena ”joudutaan havaitsemaan” asioiden ihan itsestään kehittyneen suuntaan, joka ei ollut tarkoitus.
Reaalisista argumenteistaTätä asiaa Vantaan käräjäoikeudessa sekä Helsingin hovioikeudessa käsiteltäessä järjestettiin suullinen käsittely, jossa tuomioistuin kuuli kantajan nimeämiä todistajia, joita vastaajalla oli mahdollista myös vastakuulustella. Todistelun aikana kävi ilmi, että ParkCom Oy:n pysäköinnintarkastaja ei tuntenut pysäköintiä koskevaa keskeistä lainsäädäntöä. Hän ei esimerkiksi osannut selittää, mikä ero on lain tarkoittamalla ajoneuvon pysäköimisellä ja pysäyttämisellä. Todistajana kuultiin myös juristin tutkinnon suorittanutta valvontaesimiestä, joka oli siinä virheellisessä käsityksessä, että kiinteistön omistaja määräisi pelastusteiden sijainnin. Hän ei myöskään osannut vastata siihen kysymykseen, mikä on lain edellyttämä seuraamus pelastustielle pysäköimisestä.
Tuomioistuimelle tällä tavalla konkreettisesti tuli esille se yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyvä vakava epäkohta, että kun toimintaa voi harjoittaa kuka tahansa, ei ole olemassa mitään takeita siitä, että näitä maksuja asettavat henkilöt edes tietäisivät, mitä he ovat tekemässä. Kun pysäköinninvalvontaa harjoittavan yhtiön työntekijät puhuvat oikeudessa valan velvoituksin pehmoisia eivätkä tunne edes alan keskeistä lainsäädäntöä, niin se johdattaa varmasti tuomioistuimen siihen aivan oikeaan johtopäätökseen, että lainsäätäjä ei ole turhaan säätänyt näitä tehtäviä hoitaville viranhaltijoille tiettyjä kelpoisuusvaatimuksia. Tämä reaalinen argumentti on aivan varmasti ollut osaltaan johdattamassa alioikeuksia siihen ratkaisuun, minkä ne tekivätkin, niin kuin oikein onkin.
Kun korkein oikeus sitten ratkaisi tämän asian kirjallisessa menettelyssä puhtaasti paperien perusteella, ei tällaisia ”kupruja” kantajan taholta päässyt tietenkään syntymään eikä oikeusneuvoksille syntynyt samanlaista omiin havaintoihin perustuvaa käsitystä yksityisen pysäköinninvalvonnan todellisuudesta, kuin alempien tuomioistuinten jäsenille. Paperit eivät punastele, sanotaan. Lainkäyttö menettää kokonaan otteensa reaalitodellisuuteen, kun se tapahtuu kliinisesti vain kirjelmien perusteella, eikä ratkaisukokoonpano pysty ottamaan vastaan aitoa todistelua tai käymään aitoa keskustelua oikeudenkäynnin osapuolten kanssa. On täysin selvää, että jos korkeimman oikeuden jäsenillä olisi ollut mahdollisuus seurata edes videotallenne hovioikeuden pääkäsittelystä, he olisivat huolellisemmin miettineet myös niitä seuraamuksia, joita annettavaan tuomioon tulee väistämättä liittymään.
ParkCom Oy:n toimitusjohtaja on julkisuudessa ilmoittanut yhtiön nyt palkkaavan uusia pysäköinnintarkastajia. Vähimmäisvaatimukset työhön ovat hänen mukaansa ”jonkinlainen peruskoulutus, ajokortti ja liikennemerkkien lukutaito”. Esimerkiksi pysäköimistä koskevan keskeisen lainsäädännön tuntemusta ei vaadita, saati testata. Kontrasti siihen, mitä julkisessa valvonnassa työskenteleviltä edellytetään, on aika kova.
Toinen reaalinen argumentti, joka korkeimman oikeuden ehdottomasti olisi pitänyt ottaa huomioon, on se seikka, että yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ollaan säätämässä lakia. Tämänkaltaisen julkisen vallan käyttöön rinnastettavan toimivallan luominen yksityiselle taholle sopii paljon luontevammin yhteiskuntapoliittisen päätöksentekoprosessin kuin oikeuskäytännön myötä tehtäväksi. ParkCom Oy:n kanteen hylkäävää näkökantaa olisi vahvasti puoltanut se, että kun asiasta joka tapauksessa ollaan säätämässä lailla, ei ole tarvetta luoda tätä toimivaltaa oikeuskäytännöllä, joka aivan varmasti tulevaisuudessa tulee johtamaan uusiin epäselvyyksiin sen suhteen, missä kaikissa muissa tilanteissa epätyypillisiin sopimusehtoihin voidaan katsoa sitouduttavan muuten kuin nimenomaisin tahdonilmauksin.
Vielä yksi tärkeä, lähinnä ParkCom Oy:n kantaa tukenut reaalinen argumentti koskien tällaisen toiminnan yhteiskunnallista tarvetta ja hyötyä sekä maanomistajien mahdollisuutta halutessaan parantaa omaisuuden suojaansa siitä, mitä se viranomaisvalvonnan varaan jätettynä käytännössä on, jäi korkeimmalta oikeudelta kokonaan käsittelemättä.
Tuomioistuinten ratkaisujen pitää olla rationaalisesti perusteltuja ja seuraamuksiltaan hyväksyttäviä. Voiko tuomio koskaan olla asianmukainen, jos sen seuraamuksia ei ole edes mietitty? Jos tuomioistuin perustelee ratkaisuaan myös reaalisin argumentein, sen täytyy ilman muuta kirjoittaa myös nämä punninnat tuomion perusteluissa näkyviin. Miten muuten oikeudenkäynnin osapuolet ja yleisö voisivat saada tietoa siitä, minkälaisiin perusteluihin ja punnintoihin tuomio lopulta on perustunut?
Kysymys julkisen vallan käytöstäTässä jutussa oli syvällisesti kyse muun muassa siitä, tuleeko tämänkaltainen yksityisoikeudellisten seuraamusten asettaminen pysäköintiehtojen rikkomisesta, käytännössä siis pysäköintivirheistä, samaistaa viranomaisten suorittamaan julkisen vallan käyttöön vai ei. Jutun vastaaja oli katsonut, että oikeus määrätä valvontamaksu yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa tapahtuneesta pysäköinnistä sekä oikeus kerätä tällaista maksua oli yksityisen yrityksen toimesta tapahtuvaa julkisen vallan käyttöä, joka edellytti lainsäädäntöä. Sopimusvapauteen kyseistä oikeutta ei voitu perustaa.
Korkein oikeus on ratkaissut tämän kysymyksen äärimmäisen niukoin perusteluin ikään kuin esikysymyksenä sopimuksen syntyä koskevalle problematiikalle. Kun julkisen vallan käyttöä koskeva kysymys oli ensin ohitettu vain sillä itsestään selvällä toteamuksella, että periessään väitettyyn sopimukseen perustuvaa saatavaa kiinteistön omistaja tai haltija (tai määräämänsä) ei käytä lain mukaan viranomaiselle kuuluvaa toimivaltaa, on korkein oikeus järkeillyt, että ainoaksi ratkaistavaksi kysymykseksi asiassa jää kysymys sopimuksen syntymisestä.
Tämä perustelulausuma on ainutlaatuisen virheellinen ja suorastaan alleviivaa tuomion perusteluiden kelvotonta laatua. On päivänselvää, että jos hyväksytään osapuolia velvoittavan sopimuksen syntyminen valvontayhtiön väittämällä tavalla, ei tällaiseen sopimukseen perustuvan saatavan velkomisessa voi mitenkään olla kyse julkisen vallan käytöstä. Tietenkin käsittelyjärjestyksen olisi pitänyt olla se, että ratkaistaan ensin kysymys sopimuksen syntymisestä. Valvontamaksujen asettamista voitaisiin pitää julkisen vallan käyttöön rinnastettavana tekona ainoastaan siinä tapauksessa, että sopimuksen ei katsottaisi syntyvän pysäköinnin perusteella. Silloinhan maksun vaatiminen perustuisi johonkin muuhun, kuin pysäköintiä koskevaan sopimukseen.
Näin ollen on aivan itsestään selvää, että tämä julkisen vallan käyttöä sivuava problematiikka olisi pitänyt ottaa huomioon reaalisena argumenttina sopimuksen syntymistä koskevaa ratkaisua tehtäessä. Toisin sanoen korkeimman oikeuden olisi pitänyt sopimuksen syntymekanismin hyväksyttävyyttä ja sille asetettavia erityisiä edellytyksiä punnitessaan ottaa huomioon se seikka, että jos tällainen sopimuksen syntyperuste hyväksytään, se tulee merkitsemään sellaisen toimivaltaperusteen synnyttämistä maanomistajalle, joka tosiasiallisesti muistuttaa hyvin läheisesti julkisen vallan käyttöä. Koska jo perustuslain nojalla rangaistusten ja muitten seuraamusten on perustuttava lakiin, vaikuttaisi tämä reaalinen argumentti voimakkaasti siihen suuntaan, että sopimuksen syntyperustetta tällaisessa tilanteessa ei tulisi hyväksyä.
Ottamatta enemmälti kantaa siihen, olisiko tämä julkisen vallan käyttöä koskeva punninta riittänyt kallistamaan vaa´an sille kannalle, että sopimuksen sanottua syntyperustetta ei olisi tullut hyväksyä, on suorastaan päivän selvää, että eihän kysymystä julkisen vallan käytöstä voida tällaisessa asiassa ratkaista kokonaisuudesta irrallaan ikään kuin erillisenä esikysymyksenä, niin kuin korkein oikeus nyt on tehnyt. Joka ei tätä ymmärrä, ei peijooni vieköön saisi hoitaa päivääkään oikeusneuvoksen virkaa tai mitään muutakaan lainkäyttötehtävää!
Miten tästä eteenpäin?Yksityiset pysäköinninvalvontayritykset ovat tuomion myötä aloittaneet toimintansa uudelleen ja tulevat perimään myös vanhat saatavansa. Valvontayhtiöt voivat vaatia saatavilleen korkolain mukaista viivästyskorkoa niiden eräpäivästä lukien. Perintäkuluja ne eivät voi vaatia, koska kuluttajilla on ollut oikeus pidättyä oikeudellisesti epäselvien maksujen suorittamisesta, kunnes epäselvyys on väistynyt.
ParkCom Oy on julkisuudessa ilmoittanut, että se tulee vaatimaan maksamattomista maksuista ainoastaan pääoman suorittamista, eikä korko- tai viivästyskuluja peritä. Tätä yhtiö perustelee hurskaasti sillä, että tilanne on kuluttajien näkökulmasta ollut epäselvä. Tähän astihan yhtiö on ollut tiukasti sitä mieltä, että heidän oikeutensa valvontamaksujen asettamiseen on ollut täysin selvä ja perustunut Suomen lakiin.
Ele on tietysti ihan reilu, mutta tosiasiallisesti kyse on myös siitä, että korkojen laskeminen tuhansille, ellei peräti kymmenille tuhansille maksuille olisi niin työlästä, että korkokulut eivät riittäisi kattamaan niiden laskemisesta aiheutuvaa työmäärää. Toinen asiaan liittyvä seikka on se, että kun maksamatta jääneen valvontamaksun nopea maksu on näin tehty kuluttajan kannalta edulliseksi, nostaa tämä kuluttajien kynnystä maksamisesta pidättymiselle siitäkin huolimatta, että he kokisivat valvontamaksun virheellisin perustein määrätyksi. Jos maksusta edelleen pidättyy ja valvontayhtiö ryhtyy perimään saatavaansa oikeusteitse, korot ja viivästyskulut tullaan varmasti vaatimaan maksun alkuperäisestä eräpäivästä lähtien. Tällä kädenojennuksellaan valvontayhtiö siten käytännössä varmistaa, että erittäin harva ryhtyy sen kanssa uhkapeliin vähäisen summan vuoksi, vaikka maksun kiistäminen sinänsä olisikin perusteltua.
Jos valvontamaksu on määrätty virheellisin perustein tai se on osoitettu henkilölle, joka ei ole ajoneuvoa pysäköinyt, pitää siitä reklamoida, eikä tällaista valvontamaksua pidä edelleenkään maksaa. Korkein oikeus ei ottanut lainkaan kantaa siihen kysymykseen, voidaanko todistustaakka kääntää sillä tavalla, kuin ParkCom Oy on kaikissa oikeusasteissa tuloksetta vaatinut. Oikeus päätyi jälleen vain ”katsomaan”, ilman minkäänlaisia sisällöllisiä perusteluita, vastaajan toimineen ajoneuvon kuljettajana. Koska ParkCom Oy:n vaatimusta todistustaakan kääntämisestä ei korkeimmassa oikeudessa edes noteerattu, on edelleen lähdettävä siitä, että todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta on yksinomaan valvontayhtiöllä. Maksua voi vaatia ainoastaan ajoneuvon pysäköineeltä kuljettajalta. Vaikka tässä tapauksessa yhdeksän kertaa kiellon vastaisesti pysäköineen vastaajan katsottiinkin kuljettaneen itse omistamaansa ajoneuvoa, on tilanne täysin toinen sellaisessa tapauksessa, jossa valvontamaksuja on määrätty vain yksi tai kaksi ja henkilö ei aidosti tiedä tai muista, kuka hänen ajoneuvonsa on ehtojen vastaisesti pysäköinyt. Suomessa on täysin tavanomaista, että perheen käytössä olevalla autolla saattaa olla viisikin mahdollista kuljettajaa.
Koska korkeimman oikeuden tuomiosta ei muuta ilmene, on edelleenkin lähdettävä siitä, että ajoneuvon rekisteriin merkityllä omistajalla tai haltijalla ei voine olla mitään velvollisuutta edesauttaa ajoneuvon kuljettajan selvittämistä. Hän on jo lähtökohtaisesti täysin ulkopuolinen taho siinä sopimussuhteessa, jonka perusteella yksityisoikeudellisia pysäköinninvalvontamaksuja asetetaan. On sinänsä totta, että ajoneuvon kuljettaja yleensä on sen omistaja ja ajoneuvon omistus tai hallinta luo vahvan yleiseen elämänkokemukseen perustuvan olettaman siitä, että hän on ensisijaisesti toiminut ajoneuvon kuljettajana tai vähintäänkin tietää, kuka ajoneuvoa on kuljettanut. Toisaalta on aivan yhtä totta, että erityisesti perhekäytössä olevilla autoilla erittäin usein on useita kuljettajia, eikä ajoneuvon omistaja tai haltija voi tietää tai muistaa, kuka autoa kulloinkin on kuljettanut. On myös erittäin epäselvää, olisiko ajoneuvon omistaja velvollinen edesauttamaan kuljettajan selvittämistä sellaisessa tapauksessa, että kuljettaja on ollut omistajan lähisukulainen, niin kuin yleensä on asian laita. Tällaisen velvollisuuden asettamista voitaisiin helposti pitää kohtuuttomana.
Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistuttaa, että jos valvontamaksun velkomusasia menee tuomioistuimeen, perättömän lausuman antaminen siellä on vakava rikos. ”
En ajanut” -väite tehdään tietenkin vain siinä tapauksessa, että henkilö, jolta maksua on vaadittu, ei todellakaan ole itse toiminut kuljettajana. Todistustaakka kuljettajasta kuuluu kuitenkin edelleenkin yksinomaan sille, joka sopimukseen vetoaa, eli valvontayhtiölle.
Erittäin epäselviä ovat myös kysymykset siitä, mitä missäkin tapauksessa on pidettävä ehtojen vastaisena pysäköintinä. Tuomioistuimissa on tiettävästi vireillä yksityisten autoilijoiden nostamia kanteita, joissa vaaditaan yksityisoikeudellisten valvontamaksujen palauttamista sillä perusteella, että maksu on asetettu virheellisin perustein. Ainakin yhdessä tapauksessa on kyse siitä, että autoilijaa oli sakotettu hänen omalla, taloyhtiöltä vuokraamallaan pysäköintipaikalla, johon hänellä siis oli sekä taloyhtiön kanssa tekemänsä vuokrasopimuksen että myös valvontayhtiön kylteissään ilmaiseman, pysäköintiä koskevan sopimuksen mukaan oikeus. Autoilija oli reklamoinut hänelle asetetusta valvontamaksusta ja vaatinut maksun kumoamista sillä perusteella, että hänellä oli pysäköintiin oikeuttava lupa. Valvontayhtiön reklamaatiokäsittelijä, ilmeisesti nuori oikeustieteen ylioppilas, oli kuitenkin ottanut asiakseen ”perustella maallikon kumoon” ja tässä lopulta onnistunutkin; kirjeenvaihdon ja aggressiivisen perintätoimilla, oikeudenkäynnillä ja luottotietojen menetyksellä uhkailun päätteeksi ”sakotettu” oli lopulta erehtynyt maksamaan vaaditun maksun.
Korkeimman oikeuden nyt antama tuomio ei ratkaissut montaakaan toimintaan liittyvää oikeudellista epäselvyyttä, vaan se päin vastoin lisäsi niitä. Samalla KKO tuli antaneeksi valvontayhtiöiden käyttöön erittäin vahvan aseen – juuri kukaan tuskin uskaltautuu enää saamaansa valvontamaksua riitauttamaan, oli se määrätty lähes miten mielivaltaisin perustein tahansa. Valvontayhtiöiden intressissä ei ole hyväksyä reklamaatioita. Niillä on resurssit saattaa maksamattomat valvontamaksut tuomoistuinkäsittelyyn. Yksityisen pysäköinninvalvontamaksun oikeellisuudesta eri mieltä olevalta autoilijalta edellytetään tämän jälkeen todella kovaa ”pokkaa” lähteä selvittelemään epäselvyyttä oikeusteitse, kun voitettavaa on kuitenkin hyvin vähän, mutta uhkana ovat kustannukset, jotka eivät ole missään suhteessa asian intressiin. Näin myös sellaisissa tilanteissa, joissa maksun riitauttamisen peruste olisi sinänsä erittäin vahvakin.
Korkein oikeus on juuri antamallaan tuomiolla osoittanut, miten epävarmaa ja sattumanvaraista lainkäyttö voi olla. Tuomioistuinlaitos on kuin pajatso – kun sinne lyö kolikon, ei koskaan voi tietää, mitä sieltä tulee. Koska tuomioistuinten ratkaisukäytännöstä on vaikea löytää minkäänlaista johdonmukaisuutta tai ennakoitavuutta, vain äärimmäisen harva asia kannattaa enää saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Siviiliriita-asiat on lähes kaikissa käytännön elämässä eteen tulevissa asioissa järkevämpää pyrkiä sopimaan hinnalla millä hyvänsä, koska tuomioistuinlaitoksen kykyyn antaa järkeviä, perusteltuja ja johdonmukaisia ratkaisuja oikeusriitoihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa.
Atte Lauerma
Rovaniemi
Artikkeli on blogin asiantuntijalukijan kirjoittama ja julkaistaan blogissa "lukijan artikkelina"Korkeimman oikeuden päätösLue myös:
Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta KKO:n päätös
