Sopimussuhde edellyttää aina sopimustahtoaParkCom Oy:n kanne maksuvelvollisuutensa kiistänyttä autoilijaa vastaan on hylätty jo kahdessa oikeusasteessa sillä perusteella, että yhtiön asettamaa "yksityisoikeudellista pysäköinninvalvontamaksua" on pidetty rangaistuksenluontoisena seuraamuksena, jollaisen määräämiseen maanomistajalla tai tämän valtuuttamalla valvontayhtiöllä ei ole oikeutta. Sen sijaan useissa Kuluttavalituslautakunnan (nykyään
Kuluttajariitalautakunta) yksityistä pysäköinninvalvontamaksua koskevissa ratkaisuissa sekä ainakin Vantaan käräjäoikeuden sanottua asiaa koskevassa tuomiossa on syvällisemmin perustelematta hyväksytty valvontayhtiön väite, jonka mukaan pelkkä ajoneuvon pysäköinti voisi synnyttää kuljettajaa sitovan, valvontayhtiön väittämän sopimuksen pysäköinnille asetettujen ehtojen noudattamisesta. Helsingin hovioikeuden tuomiosta puolestaan ei käy yksiselitteisesti ilmi, onko hovioikeus hyväksynyt tätä sopimuskonstruktiota vai ei. Asia on jätetty ratkaisematta, koska hovioikeuden mielestä "valvontayhtiön luoman järjestelmän" mahdollisesti aikaansaama sopimus on joka tapauksessa pätemätön.
Valvontayhtiön kanne olisi kuitenkin voitu hylätä ja mahdollisesti vielä korkeimmassa oikeudessa hylätäänkin myös toisella, ehkä jopa vieläkin painavammalla perusteella. On nimittäin olemassa erittäin perusteltuja syitä väittää, että pelkkä ajoneuvon pysäköiminen ei voi muodostaa pysäköijää sitovaa sopimusta. Kyse olisi siten kielletystä toisen yksipuolisesta velvoittamisesta.
Helsingin yliopiston dosentit
Janne Kaisto ja
Frey Nybergh – oikeustieteen tohtoreita molemmat – ovat viime syksynä julkaisseet perusteellisen
tutkimuksen pysäköijän maksuvelvollisuudesta. He ovat päätyneet siihen lopputulokseen, että sopimusta valvontayhtiön ja pysäköijän välille ei voi syntyä valvontayhtiöiden väittämällä tavalla. Jäljempänä esitetty perustuu paljolti mainittuun tutkimukseen ja sisältää lainauksia siitä.
Varallisuusoikeutemme lähtökohta on se, että kukaan ei voi yksipuolisesti määrätä toisen varallisuusasemasta. Ihmiset voivat antaa toisen hyväksi sitoumuksia, mutta tämän on aina perustuttava henkilön omaan tahtoon. Aivan poikkeuksellisesti sopimuksen syntyminen voidaan perustaa myös tilanteeseen, jossa virheen rasittaman ilmaisun vastaanottajalla on ollut perusteltu lupa luottaa vastapuolen sopimustahtoon. Kyseeseen voi tulla esimerkiksi huutokauppa, jossa tarjousta korotetaan kättä nostamalla. Pilailumielessä eleen tekevä voi tulla sopimuksen sitomaksi.
Kaikissa arkielämässä eteen tulevissa tilanteissa, joissa toiselle kuuluvaa omaisuutta on käytetty luvattomasti, omistajan oikeus hyvitykseen perustuu johonkin muuhun kuin konstruitiiviseen sopimussuhteeseen loukatun ja loukkaajan välillä. Luvattomasti toisen omaisuutta, vaikkapa yksityistietä käyttävä voi joutua maksamaan kohtuullisen korvauksen saamastaan käyttöhyödystä. Myös rikosoikeuden säännökset luvattomasta käytöstä tai hallinnan loukkauksesta voivat tulla kyseeseen. Missään tapauksessa yksityistien luvattoman käyttäjän ei kuitenkaan katsota olevan missään sopimussuhteessa tien omistajan tai haltijan kanssa eikä mahdollisia korvauksia perusteta tällaiseen sopimuskonstruktioon edes siinä tilanteessa, että tien omistaja tai haltija olisi tehnyt muitten kanssa sopimuksia tien käytöstä tai tarjoaisi esimerkiksi asiasta kertovin kyltein kaikille mahdollisuutta sopia tien käytöstä.
Joukkoliikenteen liikennevälineessä liputta matkustava joutuu tarkastuksen sattuessa maksamaan lakiin perustuvan tarkastusmaksun sekä lipun hinnan. Tässäkään tilanteessa maksua ei perusteta mihinkään konstruitiiviseen sopimukseen matkustajan ja liikennöitsijän välillä, vaan maksu perustuu suoraan lakiin. Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta on säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska maksun määräämisen ja sen edellyttämän tarkastustoimenpiteen suorittamisen on katsottu sisältävän julkisen vallan käyttöä eikä tehtävää siten "voida antaa kenelle tahansa", kuten lain esitöissä sanotaan. Joukkoliikenteen tarkastusmaksun perii julkisyhteisön palveluksessa oleva virkamies, viranomaisvaltuuksin ja virkavastuulla.
Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi luvatonta pysäköintiä pitäisi arvioida jotenkin muista luvattoman käytön tilanteista poikkeavasti. On todella kaukaa haettua ja todellisuudelle vierasta esittää, että ilman lupaa pysäköivä tahtoisi sitoutua valvontayhtiön tarjoamaan sopimukseen tarjottua sopimusta rikkovalla teolla, ja vielä kauempaa haettua on, että hän samalla "sitoutuisi" jonkun maksun suorittamiseen tästä teostaan! Kuinkahan moni olisi oikeasti aidossa valintatilanteessa valmis tällaisen sopimuksen tekemään? Ajatus on yhtä absurdi, kuin jos myymälävarkaan katsottaisiin sitoutuneen ostamaan jonkun tuotteen sillä, että hän anastaa sen.
Ei ole myöskään mitään perusteita sellaiselle näkökannalle, että luvattomasta pysäköinnistä pysäköijälle tulevien seuraamusten pitäisi olla jotenkin erilaiset sellaisella pysäköintialueella, jonka käyttämiselle omistaja tai haltija on asettanut ehtoja, verrattuna esimerkiksi luvattomaan pysäköintiin alueella, jonka omistaja ei lainkaan salli omaisuuttansa käytettävän pysäköintiin. Olisi myös perusteetonta katsoa, että pysäköinnille erilaisia ehtoja asettaneet maanomistajat tai -haltijat olisivat oikeutettuja olennaisesti erilaiseen hyvitykseen tilanteessa, jossa heidän asettamiaan ehtoja rikotaan. Neljän tunnin luvaton pysäköinti ilman pysäköintikiekkoa alueella, jossa pysäköinti kiekon kanssa olisi ollut sallittua tuon ajan tuskin voi oikeuttaa pysäköintialueen omistajaa suurempaan hyvitykseen luvattomasta käytöstä kuin neljän tunnin luvaton pysäköinti sellaisella alueella, jossa maanomistaja tai -haltija on kieltänyt pysäköinnin kokonaan. Pysäköinnin käypä hinta ja tästä jossain määrin riippuva hyvitys luvattomasta käytöstä voivat tietenkin vaihdella riippuen pysäköintiin soveltuvan alueen sijainnista, mutta edellä olevissa esimerkissä oletetaan alueitten olevan keskenään samanarvoiset.
Luvatonta pysäköintiä onkin perustelluinta arvioida kuten mitä tahansa muutakin luvattoman käytön tilannetta; kiellon vastaisesti pysäköivä pysäköi yksinkertaisesti oikeudetta. Koska tahdonilmaisua ei voida todeta, luvattoman käytön seuraamukset määräytyvät muuten kuin sopimusoikeudellisin periaattein – oikeudettoman käyttäjän ja "uhrin" välille ei konstruoida mitään sopimussuhdetta. Sellaista ei sovelleta missään muussakaan luvattoman käytön tilanteessa riippumatta siitä, onko luvattomasti toisen omaisuuteen ryhtyvälle tarjottu mahdollisuutta tehdä omaisuuden käytöstä sopimusta vai ei. Sopimussuhdetta tällaisessa tilanteessa ei voida perustella edes sillä seikalla, että moitittavasti toimiva saattaa muuten jäädä ja usein jääkin vaille tarpeellista "näpäytystä".
Olisi erittäin uskallettua väittää, että meillä olisi yleisessä muodossa hyväksytty sääntö, jonka mukaan tarjottuun suoritukseen ryhtyminen rinnastuisi automaattisesti sopimuksen tekemiseen tarjotuin ehdoin. Tässä yhteydessä on syytä huomioida, että kansainvälisessä vertailussa skandinaavinen sopimusajattelu on varsin liberaalia. Yleiseurooppalaisessa sopimuslainsäädännössä ja esimerkiksi kansainvälisessä kauppalaissa sopimuksen synnylle asetettavat vaatimukset ovat meikäläistä korkeampitasoiset. Tulevissa eurooppalaisissa sopimuslainsäädännön harmonisointihankkeissa sopimuksen syntyedellytykset eivät tule ainakaan väljenemään. Kehitys ei ole siis kohti valvontayhtiöitten tavoittelemaa "automaattisopimukset" sallivaa tilaa, vaan pikemminkin toiseen suuntaan.
Henkilö voi tosiasiallisilla toimillaan sitoutua sopimukseen ainoastaan sellaisissa yhteyksissä, missä tällaiset toimet ovat yleisesti hyväksytyksi tulleella tavalla muodostuneet käytännöksi. Esimerkiksi pörssikaupassa meklareilla on hyvinkin pitkälle hioutuneita käytäntöjä osto- ja myyntimääräysten tekemisestä erilaisin sormimerkein. Nämä ovat tahdonilmaisuja, jotka ovat muodostuneet vallitsevaksi käytännöksi. Tavanomainen arkielämän tilanne on taksimatka. Määränpään ilmoittaminen kuljettajalle katsotaan vakiintuneesti tahdonilmaisun antamiseksi, ja tahdonilmaisuun sisältyy sitoumus maksaa matkasta hinnaston mukainen normaali hinta – ei kuitenkaan koskaan sen enempää. Muusta kuin hinnaston mukaisesta hinnasta on aina erikseen nimenomaisesti sovittava, koska määränpään ilmoittamisen kuljettajalle ei voida katsoa sisältävän tahdonilmaisua tavanomaista korkeamman hinnan maksamisesta, eikä kuljettajalla ole lupaa tällaisen tahtotilan olemassaoloon luottaa. Vastaavasti asiakkaalla ei ole lupaa luottaa saavansa matkan hinnasta alennusta, ellei tällaisesta ole erikseen sovittu.
Verrattuna käyvän hinnan maksamiseen tavarasta tai palvelusta, "pysäköinninvalvontamaksu" on epätavallinen ja siviilioikeudessa vieras seuraamus. Vaikka katsottaisiinkin, että joissain tapauksissa sitovan tahdonilmaisun kynnystä voidaan pitää matalana siltä osin, kun kyse on velvollisuudesta tavanomaisessa yhteydessä maksaa käypä hinta tavarasta tai palvelusta (esimerkiksi taksimatka), on yksityisoikeudellisen valvontamaksun maksamiseen sitoutumisen kynnys asetettava huomattavasti korkeammalle. Mitä poikkeuksellisemmasta sopimusinstrumentista on kysymys, sitä nimenomaisempaa tahdonilmaisua sen syntymiseltä voidaan edellyttää. Onhan pätevä kiinteistön kauppakin muotovaatimuksiltaan aivan eri luokan toimenpide kuin jäätelön ostaminen kioskilta. Tätäkin taustaa vasten olisi modernin sopimusoikeuden kannalta erittäin kyseenalaista päätyä siihen, että pysäköinnistä itsestään katsottaisiin pysäköijälle syntyvän velvollisuuden valvontamaksun suorittamiseen.
Valvontayhtiöitten sopimuskonstruktio hylätty RuotsissaValvontayhtiöitten kylteissä kerrotaan ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitettavasta maksusta ja siitä, että autoilija "hyväksyy" nämä ehdot pysäköimällä. Kuten edellä on todettu, pysäköintiä itsessään ei voida pitää minään tahdonilmauksena eikä henkilö voi vain kielletyn teon tekemällä ryhtyä sopimukseen ja samalla "sitoutua" sopimussakkoon sopimusrikkomuksensa varalta. Kylttiin tuleekin suhtautua samoin, kuin sellaiseen kylttiin, jossa vain todetaan pysäköintikiellon olemassaolo ja määrätään suoraan kiellonvastaisesti käyttäytyvän maksuvelvollisuudesta. Valvontayhtiöitten kylteissä on vain pyritty saamaan aikaan vaikutelma, jonka mukaan auton pysäköivä olisi itse muka hyväksynyt maksuvelvollisuutensa. Pysäköinti ei ole kuitenkaan sellainen teko, joka voisi konstituoida edes hiljaista tahdonilmaisua.
Kuten sanottu, aivan keskeinen varallisuusoikeuden peruspilari on se, että kukaan ei voi yksipuolisesti perustaa velvollisuuksia toiselle henkilölle. Valvontayhtiöitten kylteillä ei siten voi olla sisältönsä mukaista vaikutusta.
ParkCom Oy on puolustanut näkökantaansa vedoten siihen, että sanottu sopimuksen syntyperuste on hyväksytty Ruotsin oikeuskäytännössä ja myös väittäen, että tämä käytäntö olisi myöhemmin "vahvistettu" maan lainsäädännössä. Asia ei kuitenkaan ole niin. On totta, että Ruotsin korkein oikeus eli
Högsta Domstolen hyväksyi 80-luvulla pysäköijän maksuvelvollisuuden muutamassa jutussa sanottuun sopimuskonstruktioon perustuen. Tapa, jolla Högsta Domstolen perusteli maksuvelvollisuutta on altis kritiikille, mutta asialla ei ole enää merkitystä. Myöhemmin 80-luvulla Ruotsissa nimittäin säädettiin laki yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. Ensi silmäyksellä näyttäisi siltä, että laissa olisi todellakin vahvistettu Högsta Domstolenin omaksuma käytäntö, kuten ParkCom Oy väittää. Lain esitöitten tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin asian olevan toisin.
Ruotsissa voimassa olevan, yksityistä pysäköinninvalvontaa säätelevän lain esitöissä nimittäin lainsäädännön tarpeellisuutta perustellaan nimenomaan sillä, että säätämällä asiasta lailla voidaan luopua Högsta Domstolenin omaksumasta sopimuskonstruktiosta, joka on Ruotsin sopimusoikeuden järjestelmälle vieras.
Laissa nimenomaisesti hylätään yksityisen pysäköinninvalvontamaksun (kontrollavgift) perustuminen pysäköijän ja maanhaltijan väliseen konstruitiiviseen sopimukseen. Kelpoisuus periä valvontamaksu perustuu yksinomaan lakiin, eikä pysäköijän katsota Ruotsissakaan enää pysäköinnin myötä "sitoutuvan" mihinkään sopimukseen.
Högsta Domstolen siis tunaroi, ja lainsäätäjä riensi korjaamaan vahingon.
ParkCom Oy yritti jopa oikeudessa puolustella kantaansa sopimuksen syntymisestä ruotsalaisella lainsäädännöllä, jossa tällainen sopimuksen syntyperuste on nimenomaisesti hylätty!
Näyttäisi siltä, että Vantaan käräjäoikeus ja Kuluttajavalituslautakunta ovat Ruotsin Högsta Domstolenin tavoin erehtyneet yksityistä pysäköinninvalvontamaksua koskevissa ratkaisuissaan siltä osin, kun ne ovat hyväksyneet sopimukseksi naamioidun ajoneuvon kuljettajan yksipuolisen velvoittamisen maksusuoritukseen.
Toistetaanko meilläkin samat virheet?ParkCom Oy on hakenut korkeimmalta oikeudelta valituslupaa Helsingin hovioikeuden marraskuussa antamaan tuomioon, niin kuin odotettua olikin. Valvontayhtiön viimeistä oljenkortta on hiottu viimeiseen asti ja se on jätetty juuri ennen valitusajan umpeutumista – samalla on tietysti pelattu aikaa kerätä autoilijoilta vielä vähän rahaa ennen toiminnan lopullisesti kieltävää ratkaisua.
Korkein oikeus ratkaissee valituslupa-asian kevääseen mennessä. Valitusluvan myöntämistä puoltaa asian saama laaja julkisuus ja tietynlainen ennakkopäätösarvo – toiminta on Suomessa täysin uudentyyppistä ja siihen liittyy sellaisia elementtejä, joista on mahdollista esittää perustellusti toisistaan poikkeavia tulkintoja. Valitusluvan myöntämistä voisi puoltaa myös se, että alempien oikeusasteitten ratkaisuita näyttäisi rasittavan virhe siltä osin, kun niissä on hyväksytty valvontayhtiön väite sopimuksen syntymisestä autoilijan ja yhtiön välille, mutta ParkCom Oy ei ole tietenkään hakenut valituslupaa tällä perusteella.
Valitusluvan myöntämistä vastaan puhuu ensinnäkin yksityisestä pysäköinninvalvonnasta vireillä oleva lainsäädäntöhanke, jonka vuoksi ennakkopäätöksen hyöty jäisi hyvin lyhytaikaiseksi – tässä suhteessa oikeustilan nopea vahvistaminen hovioikeuden tuomion voimaan jättävällä valitusluvan hylkäämisellä olisi parempi vaihtoehto kuin epäselvän oikeustilan pitkittäminen edelleen. Valitusluvan myöntämistä vastaan puhuu myös se seikka, että jo kaksi oikeusastetta ovat johdonmukaisesti ja selkeästi hylänneet ParkCom Oy:n ajaman kanteen, eikä siten liene pelättävissä, etteivätkö tuomioistuimet olisi kykeneviä myös myöhemmin ilmenevissä oikeusriidoissa päätymään yhdenmukaiseen lopputulokseen asiassa. Ennakkopäätösken tarkoitushan on nimenomaan linjata ja yhdenmukaistaa lainkäyttöä. Tällaiselle yhdenmukaistamiselle ei näyttäisi olevan tässä asiassa mitään tarvetta.
Jos valituslupaa ei myönnetä, saa Helsingin hovioikeuden ratkaisu lainvoiman. Periaatteessa hovioikeuksien ratkaisuilla, toisin kuin
KKO:n ennakkopäätöksillä, ei ole mitään sitovaa ennakkopäätösvaikutusta tuleviin oikeudenkäynteihin nähden. Vain korkeimman oikeuden (ja korkeimman hallinto-oikeuden) ennakkopäätöksinä julkaisemat tuomiot velvoittavat tuomioistuimia ratkaisemaan myöhemmät samanlaisiset tapaukset ennakkopäätösratkaisusta ilmenevällä tavalla. Käytännössä valitusluvan myöntämättä jättäminen johtaisi siihen, että Helsingin hovioikeuden näin lainvoimaiseksi tuleva tuomio tulisi toimimaan erittäin painavana oikeusohjeena. Valvontayhtiöt voisivat teoriassa nostaa uusia kanteita, mutta ne tulisivat johtamaan samaan lopputulokseen mitä suurimmalla todennäköisyydellä.
Jos
KKO ottaa asian käsiteltäväkseen eli myöntää valitusluvan, tämä ei vielä tarkoita sitä, että hovioikeuden päätös välttämättä muuttuisi. Korkein oikeus tosin on, varsinkin eräissä kokoonpanoissaan, ratkaissut aiempia juttuja huomattavan yrittäjämyönteisellä tavalla – ovathan monet KKO:n jäsenistä sivutoimisia yrittäjiä itsekin tavalla, joka ei ole mahdollista useimmissa oikeusvaltioissa. Ei ole täysin mahdotonta, että KKO:n elinkeinoelämään suopeasti suhtautuva linja jatkuisi ja parkkikiista päättyisi hyvinkin yllättävällä tavalla. Jos kuitenkin mietitään sitä, minkälaisiin yhteiskunnallisiin seuraamuksiin yksipuolisen velvollisuuksien perustamisen toiselle henkilölle salliva ratkaisu voisi johtaa, ei voi kuin toivoa, että oikeusneuvokset olisivat nyt huolellisia tässä asiassa. Jos KKO hyväksyisi yksityiset pysäköinninvalvontamaksut, niin sen jälkeen kukaan ei enää tietäisi, mitä kaikkea muita seuraamuksia olisi mahdollista yksipuolisesti määrätä vain asiasta kertovat kyltit pystyttämällä. Sen jälkeen jokaisessa kauppakeskuksessa ja taloyhtiössä vallitsisivat niitten omat lait eikä kukaan voisi olla täysin varmasti selvillä siitä, mihin kaikkeen hän epähuomioissaan mahdollisesti tuleekaan sitoutuneeksi.
Yksityisen pysäköinninvalvonnan puolestapuhujat ovat virheellisesti kuvanneet yllä esitettyjä skenaarioita "teoreettisiksi ja tosielämälle vieraiksi" sekä niinsanotuksi kaltevan pinnan argumentaatioksi. Siitä ei ole kuitenkaan kyse, vaan käsillä ovat aivan todelliset uhat. Varmasti joku kekseliäs yrittäjä päättäisi kokeilla, mistä kaikesta onkaan mahdollista "sopia". Ihmisille perustettaisiin mitä ihmeellisimpiä maksuvelvollisuuksia ja vaatimuksista irti pääseminen edellyttäisi jälleen vuosien käräjöintiä – olisihan yrittäjillä tuollaisen ennakkopäätöksen jälkeen paljon paremmat perustelut väitteilleen kuin valvontayhtiöillä on nyt. Valvontamaksut hyväksyvä päätös avaisi patoportit kehitykselle, joka olisi kuluttajan oikeusturvan kannalta katastrofaalinen. Kehitys menisi juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin yleiseurooppalainen sopimusoikeuden harmonisointi tulee pitkällä aikavälillä johtamaan.
Jos korkein oikeus ratkaisee asian valvontayhtiön hyväksi, niin lainsäätäjä joutuu korjaamaan vahingot ja tukkimaan KKO:n avaamat patoportit samaan tapaan kuin Ruotsissa tapahtui. Korkeimmalla oikeudella olisi nyt tuhannen taalan paikka välttää Ruotsissa yli kaksikymmentä vuotta sitten tehdyt virheet.
Yksityinen pysäköinninvalvonta voidaan hyväksyä vain nimenomaisen lainsäädännön tuella, joka ottaa autoilijan oikeusturvanäkökohdat asianmukaisella tavalla huomioon. Voidaan kuitenkin kysyä, onko lainsäädännöllisiin toimenpiteisiin todella tarpeellista ryhtyä? Eikö olisi parempi tehostaa julkista pysäköinninvalvontaa siten, että tarvetta yksityiselle valvonnalle ei olisi? Rankaiseminen ja siihen rinnastettava sanktioitten määrääminen on syytä säilyttää vain julkisten viranomaisten tehtävänä. Vain näin on olemassa riittävät takeet siitä, että kenenkään oikeusturvaa ei vaaranneta.
Suomessa kotirauha on perustuslaissa (11.6.1999/731, 10§) ja rikoslaissa (9.6.2000/531, 24 luku 1§-2§, 11§) turvattu ja taattu oikeus jokaiselle Suomessa asuvalle henkilölle. Ihmisillä on oikeus olla ja elää rauhassa kenenkään häiritsemättä siinä piirissä jota voidaan katsoa hänen sen hetkiseksi kodikseen. Kotirauhan suojaamia paikkoja ovat kaikki oikeusjärjestyksessä hyväksytyllä tavalla asumiseen tarkoitetut tilat. Esimerkiksi asunnot, kesämökit, lomasunnot, hotellihuoneet, asuntovaunut, asuttavat alukset, laivat sekä edellämainittujen asuintilojen välittömässä yhteydessä olevat yksityisalueet kuten pihat ja kerrostalojen porraskäytävät. Asumisen ei myöskään pääsääntöisesti tarvitse olla vakinaista, riittää että henkilö oleskee kyseisellä alueella. Henkilö joka luvatta tunkeutuu kotirauhansuojaamalle alueelle on velvollinen välittömästi kehoitettaessa poistumaan alueelta. Jotta kotirauhan rikkominen olisi rangaistavaa, teon tulee olla oikeudeton.
