Valtionsyyttäjä on tehnyt syyttämättäjättämispäätöksen
asiassa, joka koski
ParkCom Oy:n toimitusjohtajan epäiltyä virkavallan anastusta. Päätös saattaa olla aivan oikea, mutta sen perustelut ja ajoitus juuri ennen korkeimman oikeuden linjausta yksityisen pysäköinninvalvonnan laillisuudesta oudoksuttavat.
Valtionsyyttäjän ratkaisu merkitsee sitä, että hänen näkemyksensä mukaan valvontayhtiö ei ole toiminnassaan syyllistynyt mihinkään rikokseen. Ratkaisu ei merkitse sitä, että valvontamaksun maksamista koskeva sopimus syntyisi valvontayhtiön väittämällä tavalla, tai että tällainen sopimus olisi lain mukainen. Syyttämättäjättämisratkaisun perusteluissa nimenomaisesti todetaan, että maksujen sitovuus ja kohtuullisuus ovat siviilioikeuteen kuuluvia asioita, eikä niiden ratkaiseminen kuulu valtionsyyttäjän toimivaltaan.
Vantaan käräjäoikeus sekä Helsingin hovioikeus ovat aikaisemmin hylänneet
ParkCom Oy:n velkomuskanteen valvontamaksunsa maksamatta jättänyttä autoilijaa vastaan. Tuomioitten perustelujen mukaan valvontamaksun määräämisessä on ollut tosiasiassa kyse julkisen vallan käytöstä ja maksu on siten ollut, kuten hovioikeus asian ilmaisi, selvästi lain vastainen.
Juttu on nyt korkeimman oikeuden ratkaistavana. Valituslupapäätöksen mukaan ratkaistavana on ensinnäkin kysymys siitä, syntyikö valvontayhtiön ja autoilijan välille sopimusta. Toisaalta jutussa on ratkaistavana kysymys siitä, sitoiko valvontamaksun maksamista koskeva ilmoitus autoilijaa – toisin sanoen voidaanko sopimusta pysäköinninvalvonnasta
ParkCom Oy:n harjoittamassa muodossa ylipäänsä tehdä. Korkein oikeus ei siis ratkaise pelkkää sopimuksen syntymistä koskevaa oikeuskysymystä, vaan se antaa samalla myös ennakkopäätöksen siitä, onko ParkCom Oy:n harjoittama toiminta merkinnyt tosiasiassa julkisen vallan käyttöä vai ei.
Tätä silmälläpitäen on varsin erikoista, että valtionsyyttäjä on täysin tietoisena siitä, että korkein oikeus tulee pian antamaan asiaa koskevan prejudikaatin eli ennakkopäätöksen, tehnyt oman ratkaisunsa odottamatta ylimmän oikeusasteen linjausta asiassa. Odottelu olisi ollut perusteltua jo siitä syystä, että silloin valtionsyyttäjä olisi ainakin voinut yhdenmukaistaa päätöksensä perustelut korkeimman oikeuden perustelujen kanssa. Nyt eri lainkäyttäjien asiaa koskevat ratkaisut näyttävät olevan räikeässä ristiriidassa keskenään, ja tämä on tietenkin omiaan herättämään kansalaisissa epäluottamusta lainkäytön asianmukaisuuteen ja ylimpien lainkäyttäjien ammattitaitoon.
Rikosoikeudellinen syyllisyys edellyttää kahden elementin täyttymistä, objektiivisen ja subjektiivisen. Ensinnäkin täytyy olla teko, jonka objektiivisesti havaittava seikasto täyttää jonkun rikoksen tunnusmerkistön. Oikeustieteessä puhutaan subsumptiosta – teosta on kyettävä muodostamaan sellainen paikkansa pitävä kielellinen ilmaus, joka on yhtäpitävä jonkin laissa tekohetkellä kielletyksi säädetyn teon tunnusmerkistön kanssa. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Lisäksi vaaditaan myös subjektiivisen elementin täyttymistä – teon täytyy olla tahallinen tai osoittaa tekijässään vähintäänkin moitittavaa huolimattomuutta.
Esimerkiksi, jos henkilö ottaa epähuomioissa toisen henkilön omistamat käsineet naulakosta luullen niitä omikseen, tahallisuus jää puuttumaan ja tekijää ei tuomita rikoksesta. Sen sijaan jos tekijä ottaa käsineet tietoisena siitä, että ne kuuluvat jollekin toiselle, hän toisin sanoen anastaa ne, syyllistyy hän rikokseen. Vastaavasti jos henkilö ajaa polkupyörällä holtittomasti ja törmää näyteikkunaan, joka rikkoutuu, hän syyllistyy rikokseen. Jos hän puolestaan ajaa olosuhteitten vaatimaa huolellisuutta ja varovaisuutta noudattaen ja horjahtaa esimerkiksi äkillisen tuulenpuuskan johdosta tai joku tönäisee häntä väkijoukossa ja hän tästä syystä törmää näyteikkunaan, kyseessä on tapaturma, eikä pyöräilijä syyllisty rikokseen. Täysin sama objektiivinen tunnusmerkistö voi siis joko merkitä rikosta tai sitten ei, riippuen tästä subjektiivisestä elementistä eli tekijän tahallisuudesta, tarkemmin sanottuna tahallisuuden asteesta.
ParkCom Oy:n jutussa valtionsyyttäjän ratkaisussa ihmetyttää se, että aikaisemmin sekä käräjäoikeus että hovioikeus ovat nimenomaan katsoneet, että yrityksen toiminnassa on ollut kyse julkisen vallan käytöstä. Tämä kysymys on nyt korkeimman oikeuden ratkaistavana. Ratkaisu tähän kysymykseen on erittäin keskeinen syyteharkinnassa.
Syyteharkintaratkaisua tehtäessä täytyy siis ensin tutkia, onko olemassa mitään sellaista tekoa, joka voisi täyttää jonkin rikoksen tunnusmerkistön. Nyt valtionsyyttäjä on jo ”
etukäteen” tehnyt päätöksen, että ei ole, vaikka tämä nimenomainen kysymys on parhaillaan korkeimman oikeuden ratkaistavana!
Jos korkeimman oikeuden vastaus on se, että toimintaa ei ole pidettävä julkisen vallan käyttönä, niin silloin syyteharkinta on helppo tehdä. Virkavallan anastus -nimisen rikoksen tunnusmerkistö edellyttää sellaisen teon tekemistä, jonka saa tehdä vain laissa toimivaltaiseksi määritelty viranomainen. Koska teon objektiivinen tunnusmerkistö ei täyty, rikosta ei ole.
Jos korkein oikeus puolestaan linjaa, että pysäköinninvalvontamaksujen asettamista on pidettävä yrityksenä käyttää julkista valtaa, niin silloin vasta voidaan ryhtyä tutkimaan tuota subjektiivista elementtiä – onko ParkCom Oy:n toimitusjohtaja kenties tahallaan esiintynyt viranomaisena vai onko hän hyvässä uskossa ja perustellusti luullut, että toiminta olisi laillista. Sitten pitäisi arvioida, voitiinko hänen edellyttää ymmärtäneen toiminnan olleen lain vastaista, vai onko kysymys ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että erehtyminen on ollut anteeksiannettavaa ja toimitusjohtaja on toiminut asiassa vilpittömästi.
Näitten kysymysten ratkaisemiseksi toimitusjohtajaa olisi pitänyt kuulustella – julkisuudessa ei ole kerrottu, mihin asioihin ParkCom Oy:tä koskevassa rikostutkinnassa on keskitytty. Jos tätä tahallisuuskysymystä ei olisi esitutkinnassa riittävällä tavalla selvitetty, olisi valtionsyyttäjä voinut määrätä asiassa lisätutkinnan, jossa tarvittavat kuulustelut olisi tehty.
Ammattimainen syyteharkinta
ParkCom Oy:n toimitusjohtajan rikosasiassa olisi edennyt siis edellä kuvatulla tavalla. Voidaan vain ihmetellä, minkä takia valtionsyyttäjä on halunnut tällä tavalla ”
etuilla” ja tehdä päätöksen, joka aivan ilmeisesti tulee aiheuttamaan hämmennystä ja herättämään epäluottamusta lainkäyttöä ja ylimpä lainkäyttäjiä kohtaan. Valtionsyyttäjä olisi aivan hyvin voinut odotella korkeimman oikeuden linjausta asiassa riippumatta siitä, mikä on hänen oma näkemyksensä asiasta.
Kuten sanottu, päätöksen sisältö voi hyvinkin olla täysin oikea – ParkCom Oy on uskonut liikeideansa lainmukaisuuteen ja toiminnalle, jota Suomessa ei ole säännelty, on löytynyt jonkinlaista tukea muitten pohjoismaitten oikeuskäytännöstä. ParkCom Oy:n valvojat eivät ole esiintyneet viranomaisina, vaan toiminnan yksityisoikeudellinen luonne on tuotu esille.
Kyse on siitä, että lainkäyttäjien tulisi pyrkiä yhdenmukaisuuteen samaa asiaa eri prosesseissa koskevissa ratkaisuissaan. Tämänkaltaiset irtiotot eivät lisää luottamusta lainkäyttöön. Jos korkein oikeus päättää, että toiminnassa on ollut kyse julkisen vallan käytöstä, asettaa tämä valtionsyyttäjän ratkaisun perustelut hyvin outoon valoon. Tällaisen riskin välttämiseksi valtionsyyttäjän olisi pitänyt odottaa korkeiman oikeuden linjaus asiaan. Mitään tarvetta hätiköintiin syyteharkinnassa ei ollut.
ParkCom Oy:n vilpittömyys asiassa ja siten myös syyteharkinnan lopputulos voidaan kuitenkin myös perustellusti kyseenalaistaa. Toiminta aloitettiin jo vuonna 2004, mutta ensimmäiset velkomusasiat saatettiin tuomioistuimen ratkaistavaksi vasta useita vuosia myöhemmin, vaikka vaadittuja maksuja jätettiin maksamatta aivan alusta alkaen. ParkCom Oy on myöskin toiminut kulisseissa – se on tehnyt oikeusministeriölle aloitteen yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevan lain säätämisestä ”
alan epäselvyyksien selventämiseksi”. Samaan aikaan asiakkaille kuitenkin väitettiin, että toiminta olisi ehdottoman lainmukaista ja perustuisi Suomen lakiin, eikä mitään epäselvyyksiä olisi.
Niin ikään valvontayhtiön kotisivuillaan esittämät yksipuoliset laintulkinnat ja sille itselleen myönteisten viranomaispäätösten ja niitten osien esittely samaan aikaan, kun samat viranomaiset olivat tehneet myös lukuisia valvontayhtiölle kielteisiä päätöksiä, kertovat karua kieltään yrityksen johdon vilpittömyyden aitoudesta. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö toimintaa olisi ollut mahdollista harjoittaa huomattavasti rehellisemminkin siten, että lainsäädännön epäselvyydet toimintaan liittyen olisi tuotu avoimesti esille. Rehellinen toimija olisi myös hankkinut toiminnalleen niinsanotusti selkänojan, eli haastanut oikeuteen heti ensimmäisen maksamatta jättäneen toimintaan liittyvien epäselvyyksien välittömäksi ratkaisemiseksi. Jos ratkaisu olisi ollut, että toiminta oli lain mukaista, olisi bisnestä ollut huomattavasti helpompi kehittää, kun sitä ei olisi tarvinnut tehdä pelkkien väitteiden varassa. Jos toiminta olisi todettu laittomaksi, rehellinen yrittäjä olisi laittanut pillit pussiin heti, eikä vasta mahdollisesti aiheutettuaan kymmenille tuhansille ihmisille aiheetonta taloudellista vahinkoa.
Juuri edellämainitut ParkCom Oy:n toimintaan liittyvät räikeän epärehelliset piirteet ovat aikaansaaneet kansalaisten voimakkaan vastustuksen toimintaa kohtaan, joka näyttää sinänsä tavoitteiltaan kannatettavalta.
Voidaankin siis todeta, että
ParkCom Oy on paitsi ollut täysin tietoinen toimintaansa liittyvistä oikeudellisista epäselvyyksistä, se on myös aktiivisesti pyrkinyt estämään oikeudellisten riskien konkretisoitumisen ja itselleen epäedullisten seikkojen tulemisen suuren yleisön tietoon. Riskialttiiseen oikeudenkäyntiin ryhtymistä viivyteltiin useita vuosia. Kansalaisia pyrittiin hyvin valikoivalla ja yksipuolisella tiedottamisella ja uutisoinnilla tietoisesti harhauttamaan. Jossakin kulkee se raja, minkä jälkeen tämänkaltainen toiminta ei ole enää normaaliin liiketoimintaan kuuluvaa oman tuotteen kehumista, vaan lain vastaista kuluttajien harhaanjohtamista. Näillä perusteilla valtionsyyttäjä olisi voinut kyllä päätyä syyteharkinnassaan toisenlaiseenkin ratkaisuun, jos korkein oikeus katsoisi, että toiminnassa on ollut kyse julkisen vallan käytöstä.
Täytyy muistaa, että oikeusvaltiossa syytteet ovat vasta syytteitä ja tuomiot ovat tuomioita. Syytetty on syytön, kunnes toisin todistetaan. Syytteen nostaminen merkitsee vain sitä, että asia käsitellään julkisessa ja puolueettomassa oikeudenkäynnissä, jossa osapuolilla on mahdollisuus esittää oma näkemyksensä tapahtumista. ParkCom Oy:n toimitusjohtajan rikosepäilyn saattamisella tuomioistuimen ratkaistavaksi olisi hänelle annettu mahdollisuus puolustautua ja tilaisuus osoittaa rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Jos hän olisi sen tehnyt, niin silloin oikeus olisi arvovaltaisella ja lopullisella tavalla päättänyt, että rikosta ei ole. Toimitusjohtaja olisi voinut näin puhdistaa maineensa kaikista epäilyistä.
Valtionsyyttäjä saattoi ratkaisullaan itse asiassa tehdä asiassa karhunpalveluksen ParkCom Oy:n toimitusjohtajalle. Nyt kysymys hänen syyllisyydestään jäi vain yksittäisen virkamiehen huonosti perustellun päätöksen varaan. Perustellut epäilykset
ParkCom Oy:n toimitusjohtajan vilpittömyydestä jäävät roikkumaan ilmaan, eikä asia saa sellaista arvovaltaista päätöstä, joka sen saama julkisuus ja muut seikat huomioon ottaen olisi ollut perusteltua. Epäilysten pois pyyhkiminen olisi tässä tapauksessa vaatinut jotain hieman jykevämpää kuin yksittäisen virkamiehen ratkaisun, joka vaikuttaa ennenaikaiselta ja hätiköidyltä ja jonka perustelut eivät ole omiaan herättämään luottamusta lainkäytön asianmukaisuuteen saatikka vakuuttamaan suurta yleisöä.
Lue myös:
Parkkifarssi päätökseen - Kuluttajavirasto kriisissäPysäköinti ei villiintynytSopimuksen syntyminen yksityisessä pysäköinninvalvonnassaEtelä-Suomen Lääninhallitus kielsi ParkCom maksujen perinnänYksityiset pysäköintivalvontamaksut ovat lainvastaisiaParkCom Oy hävisi hovioikeudessaParkCom Oy hävisi käräjäoikeudessaParkCom hävisi kuluttajariitalautakunnassaParkPatrol Finland Oy - Cloaca maxima
