Potilaan oikeus saada hoitoa

Asuinkunnan tehtävä on järjestää asukkaalle riittävä terveydenhoito ja potilaalla on oikeus päästä hoitoon. Valitettavasti kunnat ovat ajaneet terveydenhuollon resurssinsa toimivuuden alarajoille, jonka seurauksena potilaat eivät saa tarvitsemaansa hoitoa tai potilas ohjataan käyttämään yksityisiä terveydenhuollon palveluja omalla kustannuksella. Mikäli kunta ei omien resurssiensa puitteissa pysty antamaan tai toimittamaan riittävää hoitoa, kunnan on järjestettävä hoito omalla kustannuksella muualta, esimerkiksi yksityiseltä sektorilta.

Potilaalla oli pysyvä sairaus, jolla oli vaikutuksia mm. näköön. Sairauden takia potilaan oli tarkastutettava näkönsä tietyin väliajoin. Kun potilas vaihtoi kuntaa tarkastuksen loppuivat ja sairauteen liittyvä säännöllinen hoito ja kuntoutus päättyivät veitsellä leikaten. Potilas pyysi päästä näön tarkastukseen, koska edellisestä kerrasta oli aikaa tuplasti mitä sairauden hoito edellyttäisi. Terveyskeskuslääkäri totesti silmälääkäriresurssien kunnassa olevan niin kortilla, että silmälääkärille ei ole pääsyä, ja kehoitti potilasta käymään yksityisellä lääkärillä, omalla kustannuksella. Kustannukset potilaalle olisivat n. 50-150 eur jokaisesta käynnistä. Asiasta väännettiin kättä sekä ylilääkärien, että kunnan teveydenhuollosta vastaavien kanssa. Neuvoa asiassa pyydettiin sekä lääninhallituksesta, että terveydenhuollonoikeusturvakeskuksesta. Lopulta kunta antoi periksi, antoi maksusitoumuksen ja ohjasi potilaan yksityiselle silmälääkärille tarkastukseen, kunnan laskuun.

Kaikki siis päättyi hyvin, mutta kyseessä on hyvä esimerkki siitä, kuinka kunta yrittää sysätä itselleen kuuluvaa vastuuta muiden, yleensä potilaan maksettavaksi.

Hoidosta säädetään potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992) 3§:ssä, jonka mukaan jokaisella on oikeus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon. Samassa lainkohdassa viitataan myös kansanterveyslakiin ja erikoissairaanhoitolakiin, joissa myös säädetään kunnan velvollisuudesta järjestää terveydenhoitopalveluja. Asiaan perehtynyt lakimies antoi seuraavan ohjeen:

"Jos kunta ei suostu antamaan maksusitoumusta yksityisellä puolella annettavaa hoitoa varten, voitte pyytää siltä kirjallisen päätöksen kieltäytymisestä ja harkita asian saattamista hallinto-oikeuden käsiteltäväksi hallintoriita-asiana. Lakimiesapua voi tiedustella esim. asuinkuntanne valtion oikeusaputoimistosta."

Oli sitten kyse hoitotakuusta tai riittävästä hoidosta, potilas on asiansa kanssa yksin. Lainsäädäntö antaa kunnille velvollisuuksia, mutta velvollisuuksien rikkomisesta ei seuraa sanktioita. Potilas voi valittaa lääninhallitukseen tai viedä asiansa hallinto-oikeuteen hallinnollisena riita-asiana, mutta sanktioita kunnalle tai kunnan terveydenhuollon asioista päättäville henkilöille ei ole tiedossa. Kunta saa aikanaan korkeintaan huomautuksen ja sama välinpitämätön meno jatkuu. Riitely kestää ja "hyvällä onnella" potilas ei enää ole hengissä asian selvittyä ja lopputulos on kunnalle edullinen.

Kunnan päättävät elimet eivät budjetoi sairaanhoidolle riittävästi varoja, päinvastoin, vuosi toisensa jälkeen varoja leikataan. Organisaation alinkerros, terveysasemat ja sairaalat, eivät pysty toimittamaan lainmukaista palvelua ja he vetoavatkin määrärahojen puutteeseen potilaan vaatiessa hoitoa. Sairaaloita ja terveysasema ei saa vastuuseen, koska heidän määrärahansa määrätään kunnan ylimissä elimissä, kuten lautakunnissa, kaupunginhallituksessa tai -valtuustossa. Kyseisissä toimielimissä vääriä päätöksiä tekeviä ihmisiä ei myöskään saa vastuuseen, koska he eivät ole varsinaista suorittavaa porrasta, hehän tekevät vain päätöksiä miettimättä päätöstensä vaikutuksia. Ainoa ratkaisu, saada nykyinen toimintamalli puretuksi ja palvelujen jatkuva karsiminen ohi laillisten vähimmäisvaatimusten, on määrätä kunnalle kustakin rikkomuksesta riittävä rahallinen sanktio. Raha on se joka sanelee ehdot.

Tervetuloa hyvinvointivaltioon, nimeltä Suomi!