ParkCom Oy on vihdoin keskeyttänyt toimintansa

ParkCom Oy on keskeyttänyt toimintansa. Iltalehden julkaisemien tietojen mukaan yhtiö on sanonut irti viimeiset pysäköinninvalvojansa. ParkCom Oy hävisi kiistan yksityisistä pysäköintivalvontamaksuista Vantaan käräjäoikeudessa joulukuussa 2007 ja uudelleen Helsingin hovioikeudessa marraskuussa 2008. Joulukuussa 2008 hovioikeuden päätöksen jälkeen ParkCom Oy:n pienempi kilpailija ParkPatrol Finland Oy lopetti toimintansa. Tammikuussa 2009 lääninhallitus kielsi Svea perintää jatkamassa ParkCom Oy:n määrämien pysäköintivirhemaksujen perimistä. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat todenneet yksityiset pysäköintivirhemaksut lainvastaisiksi. ParkCom Oy on hakenut valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. On vähintäänkin oikeus ja kohtuus että lainvastaisista toimista kuuluisaksi tulleet yhtiöt ovat viimein lopettaneet tai keskeyttäneet toimintansa.

LUKIJAN ARTIKKELI: Sopimuksen syntymisestä yksityisessä pysäköinninvalvonnassa

Sopimussuhde edellyttää aina sopimustahtoa

ParkCom Oy:n kanne maksuvelvollisuutensa kiistänyttä autoilijaa vastaan on hylätty jo kahdessa oikeusasteessa sillä perusteella, että yhtiön asettamaa "yksityisoikeudellista pysäköinninvalvontamaksua" on pidetty rangaistuksenluontoisena seuraamuksena, jollaisen määräämiseen maanomistajalla tai tämän valtuuttamalla valvontayhtiöllä ei ole oikeutta. Sen sijaan useissa Kuluttavalituslautakunnan (nykyään Kuluttajariitalautakunta) yksityistä pysäköinninvalvontamaksua koskevissa ratkaisuissa sekä ainakin Vantaan käräjäoikeuden sanottua asiaa koskevassa tuomiossa on syvällisemmin perustelematta hyväksytty valvontayhtiön väite, jonka mukaan pelkkä ajoneuvon pysäköinti voisi synnyttää kuljettajaa sitovan, valvontayhtiön väittämän sopimuksen pysäköinnille asetettujen ehtojen noudattamisesta. Helsingin hovioikeuden tuomiosta puolestaan ei käy yksiselitteisesti ilmi, onko hovioikeus hyväksynyt tätä sopimuskonstruktiota vai ei. Asia on jätetty ratkaisematta, koska hovioikeuden mielestä "valvontayhtiön luoman järjestelmän" mahdollisesti aikaansaama sopimus on joka tapauksessa pätemätön.

Valvontayhtiön kanne olisi kuitenkin voitu hylätä ja mahdollisesti vielä korkeimmassa oikeudessa hylätäänkin myös toisella, ehkä jopa vieläkin painavammalla perusteella. On nimittäin olemassa erittäin perusteltuja syitä väittää, että pelkkä ajoneuvon pysäköiminen ei voi muodostaa pysäköijää sitovaa sopimusta. Kyse olisi siten kielletystä toisen yksipuolisesta velvoittamisesta.

Helsingin yliopiston dosentit Janne Kaisto ja Frey Nybergh – oikeustieteen tohtoreita molemmat – ovat viime syksynä julkaisseet perusteellisen tutkimuksen pysäköijän maksuvelvollisuudesta. He ovat päätyneet siihen lopputulokseen, että sopimusta valvontayhtiön ja pysäköijän välille ei voi syntyä valvontayhtiöiden väittämällä tavalla. Jäljempänä esitetty perustuu paljolti mainittuun tutkimukseen ja sisältää lainauksia siitä.

Varallisuusoikeutemme lähtökohta on se, että kukaan ei voi yksipuolisesti määrätä toisen varallisuusasemasta. Ihmiset voivat antaa toisen hyväksi sitoumuksia, mutta tämän on aina perustuttava henkilön omaan tahtoon. Aivan poikkeuksellisesti sopimuksen syntyminen voidaan perustaa myös tilanteeseen, jossa virheen rasittaman ilmaisun vastaanottajalla on ollut perusteltu lupa luottaa vastapuolen sopimustahtoon. Kyseeseen voi tulla esimerkiksi huutokauppa, jossa tarjousta korotetaan kättä nostamalla. Pilailumielessä eleen tekevä voi tulla sopimuksen sitomaksi.

Kaikissa arkielämässä eteen tulevissa tilanteissa, joissa toiselle kuuluvaa omaisuutta on käytetty luvattomasti, omistajan oikeus hyvitykseen perustuu johonkin muuhun kuin konstruitiiviseen sopimussuhteeseen loukatun ja loukkaajan välillä. Luvattomasti toisen omaisuutta, vaikkapa yksityistietä käyttävä voi joutua maksamaan kohtuullisen korvauksen saamastaan käyttöhyödystä. Myös rikosoikeuden säännökset luvattomasta käytöstä tai hallinnan loukkauksesta voivat tulla kyseeseen. Missään tapauksessa yksityistien luvattoman käyttäjän ei kuitenkaan katsota olevan missään sopimussuhteessa tien omistajan tai haltijan kanssa eikä mahdollisia korvauksia perusteta tällaiseen sopimuskonstruktioon edes siinä tilanteessa, että tien omistaja tai haltija olisi tehnyt muitten kanssa sopimuksia tien käytöstä tai tarjoaisi esimerkiksi asiasta kertovin kyltein kaikille mahdollisuutta sopia tien käytöstä.

Joukkoliikenteen liikennevälineessä liputta matkustava joutuu tarkastuksen sattuessa maksamaan lakiin perustuvan tarkastusmaksun sekä lipun hinnan. Tässäkään tilanteessa maksua ei perusteta mihinkään konstruitiiviseen sopimukseen matkustajan ja liikennöitsijän välillä, vaan maksu perustuu suoraan lakiin. Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta on säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska maksun määräämisen ja sen edellyttämän tarkastustoimenpiteen suorittamisen on katsottu sisältävän julkisen vallan käyttöä eikä tehtävää siten "voida antaa kenelle tahansa", kuten lain esitöissä sanotaan. Joukkoliikenteen tarkastusmaksun perii julkisyhteisön palveluksessa oleva virkamies, viranomaisvaltuuksin ja virkavastuulla.

Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi luvatonta pysäköintiä pitäisi arvioida jotenkin muista luvattoman käytön tilanteista poikkeavasti. On todella kaukaa haettua ja todellisuudelle vierasta esittää, että ilman lupaa pysäköivä tahtoisi sitoutua valvontayhtiön tarjoamaan sopimukseen tarjottua sopimusta rikkovalla teolla, ja vielä kauempaa haettua on, että hän samalla "sitoutuisi" jonkun maksun suorittamiseen tästä teostaan! Kuinkahan moni olisi oikeasti aidossa valintatilanteessa valmis tällaisen sopimuksen tekemään? Ajatus on yhtä absurdi, kuin jos myymälävarkaan katsottaisiin sitoutuneen ostamaan jonkun tuotteen sillä, että hän anastaa sen.

Ei ole myöskään mitään perusteita sellaiselle näkökannalle, että luvattomasta pysäköinnistä pysäköijälle tulevien seuraamusten pitäisi olla jotenkin erilaiset sellaisella pysäköintialueella, jonka käyttämiselle omistaja tai haltija on asettanut ehtoja, verrattuna esimerkiksi luvattomaan pysäköintiin alueella, jonka omistaja ei lainkaan salli omaisuuttansa käytettävän pysäköintiin. Olisi myös perusteetonta katsoa, että pysäköinnille erilaisia ehtoja asettaneet maanomistajat tai -haltijat olisivat oikeutettuja olennaisesti erilaiseen hyvitykseen tilanteessa, jossa heidän asettamiaan ehtoja rikotaan. Neljän tunnin luvaton pysäköinti ilman pysäköintikiekkoa alueella, jossa pysäköinti kiekon kanssa olisi ollut sallittua tuon ajan tuskin voi oikeuttaa pysäköintialueen omistajaa suurempaan hyvitykseen luvattomasta käytöstä kuin neljän tunnin luvaton pysäköinti sellaisella alueella, jossa maanomistaja tai -haltija on kieltänyt pysäköinnin kokonaan. Pysäköinnin käypä hinta ja tästä jossain määrin riippuva hyvitys luvattomasta käytöstä voivat tietenkin vaihdella riippuen pysäköintiin soveltuvan alueen sijainnista, mutta edellä olevissa esimerkissä oletetaan alueitten olevan keskenään samanarvoiset.

Luvatonta pysäköintiä onkin perustelluinta arvioida kuten mitä tahansa muutakin luvattoman käytön tilannetta; kiellon vastaisesti pysäköivä pysäköi yksinkertaisesti oikeudetta. Koska tahdonilmaisua ei voida todeta, luvattoman käytön seuraamukset määräytyvät muuten kuin sopimusoikeudellisin periaattein – oikeudettoman käyttäjän ja "uhrin" välille ei konstruoida mitään sopimussuhdetta. Sellaista ei sovelleta missään muussakaan luvattoman käytön tilanteessa riippumatta siitä, onko luvattomasti toisen omaisuuteen ryhtyvälle tarjottu mahdollisuutta tehdä omaisuuden käytöstä sopimusta vai ei. Sopimussuhdetta tällaisessa tilanteessa ei voida perustella edes sillä seikalla, että moitittavasti toimiva saattaa muuten jäädä ja usein jääkin vaille tarpeellista "näpäytystä".

Olisi erittäin uskallettua väittää, että meillä olisi yleisessä muodossa hyväksytty sääntö, jonka mukaan tarjottuun suoritukseen ryhtyminen rinnastuisi automaattisesti sopimuksen tekemiseen tarjotuin ehdoin. Tässä yhteydessä on syytä huomioida, että kansainvälisessä vertailussa skandinaavinen sopimusajattelu on varsin liberaalia. Yleiseurooppalaisessa sopimuslainsäädännössä ja esimerkiksi kansainvälisessä kauppalaissa sopimuksen synnylle asetettavat vaatimukset ovat meikäläistä korkeampitasoiset. Tulevissa eurooppalaisissa sopimuslainsäädännön harmonisointihankkeissa sopimuksen syntyedellytykset eivät tule ainakaan väljenemään. Kehitys ei ole siis kohti valvontayhtiöitten tavoittelemaa "automaattisopimukset" sallivaa tilaa, vaan pikemminkin toiseen suuntaan.

Henkilö voi tosiasiallisilla toimillaan sitoutua sopimukseen ainoastaan sellaisissa yhteyksissä, missä tällaiset toimet ovat yleisesti hyväksytyksi tulleella tavalla muodostuneet käytännöksi. Esimerkiksi pörssikaupassa meklareilla on hyvinkin pitkälle hioutuneita käytäntöjä osto- ja myyntimääräysten tekemisestä erilaisin sormimerkein. Nämä ovat tahdonilmaisuja, jotka ovat muodostuneet vallitsevaksi käytännöksi. Tavanomainen arkielämän tilanne on taksimatka. Määränpään ilmoittaminen kuljettajalle katsotaan vakiintuneesti tahdonilmaisun antamiseksi, ja tahdonilmaisuun sisältyy sitoumus maksaa matkasta hinnaston mukainen normaali hinta – ei kuitenkaan koskaan sen enempää. Muusta kuin hinnaston mukaisesta hinnasta on aina erikseen nimenomaisesti sovittava, koska määränpään ilmoittamisen kuljettajalle ei voida katsoa sisältävän tahdonilmaisua tavanomaista korkeamman hinnan maksamisesta, eikä kuljettajalla ole lupaa tällaisen tahtotilan olemassaoloon luottaa. Vastaavasti asiakkaalla ei ole lupaa luottaa saavansa matkan hinnasta alennusta, ellei tällaisesta ole erikseen sovittu.

Verrattuna käyvän hinnan maksamiseen tavarasta tai palvelusta, "pysäköinninvalvontamaksu" on epätavallinen ja siviilioikeudessa vieras seuraamus. Vaikka katsottaisiinkin, että joissain tapauksissa sitovan tahdonilmaisun kynnystä voidaan pitää matalana siltä osin, kun kyse on velvollisuudesta tavanomaisessa yhteydessä maksaa käypä hinta tavarasta tai palvelusta (esimerkiksi taksimatka), on yksityisoikeudellisen valvontamaksun maksamiseen sitoutumisen kynnys asetettava huomattavasti korkeammalle. Mitä poikkeuksellisemmasta sopimusinstrumentista on kysymys, sitä nimenomaisempaa tahdonilmaisua sen syntymiseltä voidaan edellyttää. Onhan pätevä kiinteistön kauppakin muotovaatimuksiltaan aivan eri luokan toimenpide kuin jäätelön ostaminen kioskilta. Tätäkin taustaa vasten olisi modernin sopimusoikeuden kannalta erittäin kyseenalaista päätyä siihen, että pysäköinnistä itsestään katsottaisiin pysäköijälle syntyvän velvollisuuden valvontamaksun suorittamiseen.

Valvontayhtiöitten sopimuskonstruktio hylätty Ruotsissa

Valvontayhtiöitten kylteissä kerrotaan ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitettavasta maksusta ja siitä, että autoilija "hyväksyy" nämä ehdot pysäköimällä. Kuten edellä on todettu, pysäköintiä itsessään ei voida pitää minään tahdonilmauksena eikä henkilö voi vain kielletyn teon tekemällä ryhtyä sopimukseen ja samalla "sitoutua" sopimussakkoon sopimusrikkomuksensa varalta. Kylttiin tuleekin suhtautua samoin, kuin sellaiseen kylttiin, jossa vain todetaan pysäköintikiellon olemassaolo ja määrätään suoraan kiellonvastaisesti käyttäytyvän maksuvelvollisuudesta. Valvontayhtiöitten kylteissä on vain pyritty saamaan aikaan vaikutelma, jonka mukaan auton pysäköivä olisi itse muka hyväksynyt maksuvelvollisuutensa. Pysäköinti ei ole kuitenkaan sellainen teko, joka voisi konstituoida edes hiljaista tahdonilmaisua.

Kuten sanottu, aivan keskeinen varallisuusoikeuden peruspilari on se, että kukaan ei voi yksipuolisesti perustaa velvollisuuksia toiselle henkilölle. Valvontayhtiöitten kylteillä ei siten voi olla sisältönsä mukaista vaikutusta.

ParkCom Oy on puolustanut näkökantaansa vedoten siihen, että sanottu sopimuksen syntyperuste on hyväksytty Ruotsin oikeuskäytännössä ja myös väittäen, että tämä käytäntö olisi myöhemmin "vahvistettu" maan lainsäädännössä. Asia ei kuitenkaan ole niin. On totta, että Ruotsin korkein oikeus eli Högsta Domstolen hyväksyi 80-luvulla pysäköijän maksuvelvollisuuden muutamassa jutussa sanottuun sopimuskonstruktioon perustuen. Tapa, jolla Högsta Domstolen perusteli maksuvelvollisuutta on altis kritiikille, mutta asialla ei ole enää merkitystä. Myöhemmin 80-luvulla Ruotsissa nimittäin säädettiin laki yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. Ensi silmäyksellä näyttäisi siltä, että laissa olisi todellakin vahvistettu Högsta Domstolenin omaksuma käytäntö, kuten ParkCom Oy väittää. Lain esitöitten tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin asian olevan toisin.

Ruotsissa voimassa olevan, yksityistä pysäköinninvalvontaa säätelevän lain esitöissä nimittäin lainsäädännön tarpeellisuutta perustellaan nimenomaan sillä, että säätämällä asiasta lailla voidaan luopua Högsta Domstolenin omaksumasta sopimuskonstruktiosta, joka on Ruotsin sopimusoikeuden järjestelmälle vieras. Laissa nimenomaisesti hylätään yksityisen pysäköinninvalvontamaksun (kontrollavgift) perustuminen pysäköijän ja maanhaltijan väliseen konstruitiiviseen sopimukseen. Kelpoisuus periä valvontamaksu perustuu yksinomaan lakiin, eikä pysäköijän katsota Ruotsissakaan enää pysäköinnin myötä "sitoutuvan" mihinkään sopimukseen.

Högsta Domstolen siis tunaroi, ja lainsäätäjä riensi korjaamaan vahingon. ParkCom Oy yritti jopa oikeudessa puolustella kantaansa sopimuksen syntymisestä ruotsalaisella lainsäädännöllä, jossa tällainen sopimuksen syntyperuste on nimenomaisesti hylätty!

Näyttäisi siltä, että Vantaan käräjäoikeus ja Kuluttajavalituslautakunta ovat Ruotsin Högsta Domstolenin tavoin erehtyneet yksityistä pysäköinninvalvontamaksua koskevissa ratkaisuissaan siltä osin, kun ne ovat hyväksyneet sopimukseksi naamioidun ajoneuvon kuljettajan yksipuolisen velvoittamisen maksusuoritukseen.

Toistetaanko meilläkin samat virheet?

ParkCom Oy on hakenut korkeimmalta oikeudelta valituslupaa Helsingin hovioikeuden marraskuussa antamaan tuomioon, niin kuin odotettua olikin. Valvontayhtiön viimeistä oljenkortta on hiottu viimeiseen asti ja se on jätetty juuri ennen valitusajan umpeutumista – samalla on tietysti pelattu aikaa kerätä autoilijoilta vielä vähän rahaa ennen toiminnan lopullisesti kieltävää ratkaisua.

Korkein oikeus ratkaissee valituslupa-asian kevääseen mennessä. Valitusluvan myöntämistä puoltaa asian saama laaja julkisuus ja tietynlainen ennakkopäätösarvo – toiminta on Suomessa täysin uudentyyppistä ja siihen liittyy sellaisia elementtejä, joista on mahdollista esittää perustellusti toisistaan poikkeavia tulkintoja. Valitusluvan myöntämistä voisi puoltaa myös se, että alempien oikeusasteitten ratkaisuita näyttäisi rasittavan virhe siltä osin, kun niissä on hyväksytty valvontayhtiön väite sopimuksen syntymisestä autoilijan ja yhtiön välille, mutta ParkCom Oy ei ole tietenkään hakenut valituslupaa tällä perusteella.

Valitusluvan myöntämistä vastaan puhuu ensinnäkin yksityisestä pysäköinninvalvonnasta vireillä oleva lainsäädäntöhanke, jonka vuoksi ennakkopäätöksen hyöty jäisi hyvin lyhytaikaiseksi – tässä suhteessa oikeustilan nopea vahvistaminen hovioikeuden tuomion voimaan jättävällä valitusluvan hylkäämisellä olisi parempi vaihtoehto kuin epäselvän oikeustilan pitkittäminen edelleen. Valitusluvan myöntämistä vastaan puhuu myös se seikka, että jo kaksi oikeusastetta ovat johdonmukaisesti ja selkeästi hylänneet ParkCom Oy:n ajaman kanteen, eikä siten liene pelättävissä, etteivätkö tuomioistuimet olisi kykeneviä myös myöhemmin ilmenevissä oikeusriidoissa päätymään yhdenmukaiseen lopputulokseen asiassa. Ennakkopäätösken tarkoitushan on nimenomaan linjata ja yhdenmukaistaa lainkäyttöä. Tällaiselle yhdenmukaistamiselle ei näyttäisi olevan tässä asiassa mitään tarvetta.

Jos valituslupaa ei myönnetä, saa Helsingin hovioikeuden ratkaisu lainvoiman. Periaatteessa hovioikeuksien ratkaisuilla, toisin kuin KKO:n ennakkopäätöksillä, ei ole mitään sitovaa ennakkopäätösvaikutusta tuleviin oikeudenkäynteihin nähden. Vain korkeimman oikeuden (ja korkeimman hallinto-oikeuden) ennakkopäätöksinä julkaisemat tuomiot velvoittavat tuomioistuimia ratkaisemaan myöhemmät samanlaisiset tapaukset ennakkopäätösratkaisusta ilmenevällä tavalla. Käytännössä valitusluvan myöntämättä jättäminen johtaisi siihen, että Helsingin hovioikeuden näin lainvoimaiseksi tuleva tuomio tulisi toimimaan erittäin painavana oikeusohjeena. Valvontayhtiöt voisivat teoriassa nostaa uusia kanteita, mutta ne tulisivat johtamaan samaan lopputulokseen mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Jos KKO ottaa asian käsiteltäväkseen eli myöntää valitusluvan, tämä ei vielä tarkoita sitä, että hovioikeuden päätös välttämättä muuttuisi. Korkein oikeus tosin on, varsinkin eräissä kokoonpanoissaan, ratkaissut aiempia juttuja huomattavan yrittäjämyönteisellä tavalla – ovathan monet KKO:n jäsenistä sivutoimisia yrittäjiä itsekin tavalla, joka ei ole mahdollista useimmissa oikeusvaltioissa. Ei ole täysin mahdotonta, että KKO:n elinkeinoelämään suopeasti suhtautuva linja jatkuisi ja parkkikiista päättyisi hyvinkin yllättävällä tavalla. Jos kuitenkin mietitään sitä, minkälaisiin yhteiskunnallisiin seuraamuksiin yksipuolisen velvollisuuksien perustamisen toiselle henkilölle salliva ratkaisu voisi johtaa, ei voi kuin toivoa, että oikeusneuvokset olisivat nyt huolellisia tässä asiassa. Jos KKO hyväksyisi yksityiset pysäköinninvalvontamaksut, niin sen jälkeen kukaan ei enää tietäisi, mitä kaikkea muita seuraamuksia olisi mahdollista yksipuolisesti määrätä vain asiasta kertovat kyltit pystyttämällä. Sen jälkeen jokaisessa kauppakeskuksessa ja taloyhtiössä vallitsisivat niitten omat lait eikä kukaan voisi olla täysin varmasti selvillä siitä, mihin kaikkeen hän epähuomioissaan mahdollisesti tuleekaan sitoutuneeksi.

Yksityisen pysäköinninvalvonnan puolestapuhujat ovat virheellisesti kuvanneet yllä esitettyjä skenaarioita "teoreettisiksi ja tosielämälle vieraiksi" sekä niinsanotuksi kaltevan pinnan argumentaatioksi. Siitä ei ole kuitenkaan kyse, vaan käsillä ovat aivan todelliset uhat. Varmasti joku kekseliäs yrittäjä päättäisi kokeilla, mistä kaikesta onkaan mahdollista "sopia". Ihmisille perustettaisiin mitä ihmeellisimpiä maksuvelvollisuuksia ja vaatimuksista irti pääseminen edellyttäisi jälleen vuosien käräjöintiä – olisihan yrittäjillä tuollaisen ennakkopäätöksen jälkeen paljon paremmat perustelut väitteilleen kuin valvontayhtiöillä on nyt. Valvontamaksut hyväksyvä päätös avaisi patoportit kehitykselle, joka olisi kuluttajan oikeusturvan kannalta katastrofaalinen. Kehitys menisi juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin yleiseurooppalainen sopimusoikeuden harmonisointi tulee pitkällä aikavälillä johtamaan.

Jos korkein oikeus ratkaisee asian valvontayhtiön hyväksi, niin lainsäätäjä joutuu korjaamaan vahingot ja tukkimaan KKO:n avaamat patoportit samaan tapaan kuin Ruotsissa tapahtui. Korkeimmalla oikeudella olisi nyt tuhannen taalan paikka välttää Ruotsissa yli kaksikymmentä vuotta sitten tehdyt virheet.

Yksityinen pysäköinninvalvonta voidaan hyväksyä vain nimenomaisen lainsäädännön tuella, joka ottaa autoilijan oikeusturvanäkökohdat asianmukaisella tavalla huomioon. Voidaan kuitenkin kysyä, onko lainsäädännöllisiin toimenpiteisiin todella tarpeellista ryhtyä? Eikö olisi parempi tehostaa julkista pysäköinninvalvontaa siten, että tarvetta yksityiselle valvonnalle ei olisi? Rankaiseminen ja siihen rinnastettava sanktioitten määrääminen on syytä säilyttää vain julkisten viranomaisten tehtävänä. Vain näin on olemassa riittävät takeet siitä, että kenenkään oikeusturvaa ei vaaranneta.

Etelä-Suomen lääninhallitus kielsi ParkComin maksujen perinnän

Etelä-Suomen lääninhallitus on kieltänyt Svea-perintää jatkamasta yksityisen pysäköintivalvontayhtiö ParkCom Oy:n määrämien maksujen perimistä. Marraskuussa 2008 Intrum Justitia noudatti oma-aloitteisesti hyvää perintätapaa ja perintälakia ja keskeytti lainvastaisiksi todettujen yksityisten pysäköintivalvontamaksujen perimisen. Svea perintä jatkoi kuitenkin maksujen perimistä perintälain ja hyvän perintätavan vastaisesti, vaikka Vantaan käräjäoikeuden ja Helsingin hovioikeuden päätösten jälkeen oli selvästi havaittavissa ne todennäköiset syyt valvontamaksujen aiheettomuudelle. Svea perintä on ilmoittanut noudattavansa lääninhallituksen päätöstä.

Lue myös:
Ohjeita autoilijoille
ParkCom Oy häivisi hovioikeudessa
ParkCom Oy hävisi käräjäoikeudessa
ParkCom Oy hävisi kuluttajariitalautakunnassa
ParkPatrol Finland Oy lopetti toimintansa
HS - Lääninhallitus kielsi ParkComin maksujen perinnän

Nordean suuri VISA puhallus

Moni Nordean VISA-kortti asiakas on saanut järkyttävää postia pankiltaan. Luottokunnan myöntämät Nordean VISA kortit ovat siirtymässä kokonaisuudessaan Nordea pankin hallintaan. Voimassaolevat luottokorttisopimukset luottokunnan kanssa sanotaan irti ja asiakkaan pitää hyväksyä uusi luottosopimus voimassaolevasta VISA kortistaan Nordean kanssa tammikuun 2009 loppuun mennessä. Nordea tarjoaa asiakkailleen uutta luottorajaa joka on monissa tapauksissa alempi kuin asiakkaan nykyinen kokonaisluottolimiitti. Tämä taas aiheuttaa monille maksuvaikeuksia kun Nordean asiakkaat joutuvat maksamaan huhtikuussa useamman kuin yhden kuukauden VISA laskun kerralla. Uudistuksen myötä kortin kustannukset kohoavat pilviin. Puhutaan jopa monen sadan prosentin korotuksista. Lisäksi Nordean uudet VISA korttiehdot ovat huomattavasti tiukemmat kuin alkuperäisen VISA kortin. Korttiehtoja on muutettu kesken voimassaolokauden sumeleimatta Nordean etujen mukaisiksi ja kortin käyttöä internetissä rajoitetaan huomattavasti totutusta. Lisäksi pankki yrittää uusilla sopimusehdoilla peräytyä luotonantajan vastuusta joka on säädetty kuluttajansuojalaissa ja josta on korkeimman oikeuden ennakkopäätös vuodelta 2007.

Mistä on kysymys?

Luottokunnan myöntämät Nordean VISA kortit ovat sisältäneet luottorajan sekä kuukausikohtaisen käyttörajan. Kuukauden viimeinen päivä on maksettu edellisen kuukauden ostokset. Ostoksista osan on voinut siirtää luotolle luottorajan puitteissa. Korttia on voinut siis käyttää joka kuukausi käyttörajan verran riippumatta käytetyn luoton määrästä kunhan kuukauden viimeisenä päivänä on maksanut edellisen kuukauden ostoksien minimilyhennyksen. Nyt Nordea muuttaa VISA-kortit yhden luottorajan korteiksi, jolloin korttia voi käyttää vapaasti kuukausittain ilman erillistä käyttörajaa yhteen määriteltyyn luottorajaan asti. Kuulostaa järkevältä ja asiakkaan kannalta helpommalta. Samalla tarjotaan uusia korttiehtoja jotka eroavat oleellisesti nykyisistä.

Alimitoitetut uudet luottorajat

Uudet asiakkaille tarjotut luottorajat saattavat olla selkeästi alemmat kuin nykyisin saman asiakkaan käytössä oleva kokonaisluottolimiitti. Otetaan esimerkki blogiin asiassa yhteyttä ottaneesta henkilöstä. Kyseisellä Nordean asiakkaalla on tällä hetkellä käytössään luottokunnan myöntämä Nordean VISA kortti. Hänellä on 5000 euron luottoraja sekä 1200 euron kuukausittainen käyttöraja. Luottoraja on käytetty täyteen. Henkilö käyttää VISA korttiaan kuukausittaisen käyttörajan verran eli 1200 euroa. Nyt Nordea on tarjonnut henkilölle uudistuksen myötä uusia sopimusehtoja ja uutta 6200 euron luottorajaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että henkilön on maksettava huhtikuun 2009 lopussa kahden kuukauden ostokset kerralla tai korttia ei voi käyttää toukokuussa lainkaan. Tämä johtuu siitä, että maksettuaan 30.4.2009 maaliskuussa tekemänsä 1200 euron ostokset henkilöllä on korttivelkaa 01.05.2009 yhteensä 6200 euroa (luotto + huhtikuun ostokset). Tällöin Nordean tarjoama uusi luottoraja on valmiiksi täynnä ja kortin käyttö sopimusehtojen vastaista, ellei henkilö sitten maksa 30.4.2009 myös huhtikuun ostoksia, jotka hän normaalisti olisi maksanut vasta 31.5.2009.

Henkilö kertoo yrittäneensä selvittää asiaa jo vuoden 2008 puolella. Hän halusi vastauksen kysymykseen miten Nordea laskee uuden luottorajan ja pitäisikö hänen asiakkaana varautua tilanteeseen ennakolta? Selkeän vastauksen saaminen oli työn ja tuskan takana. Asiakaspalvelussa ei tiedetty asiasta, mutta joka kerta vakuuteltiin että kortin käytössä ei tule olemaan ongelmia uudistuksen tapahduttua. Lopulta henkilö sai puhelimitse vastauksen jonka mukaan uutta luottorajaa määriteltäessä katsotaan vanhaa luottorajaa ja kuukausittaista käyttörajaa sekä kortin kuukausittaista käyttöastetta jolla varmistetaan että kortin käyttö jatkuu sujuvasti myös uudistuksen jälkeen. Vuodenvaihteessa kävi ilmi että lupauksistaan huolimatta Nordea menetteli toisin.

Asiakas otti yhteyttä Nordean asiakaspalveluun josta pahoiteltiin tilannetta ja kerrottiin että moni muukin asiakas on täysin samassa tilanteessa. Nordean virkailija oli puhelimessa samaa mieltä asiakkaan kanssa siitä, että uudistus on pankissa tehty täysin väärin. Ohjeet on kuitenkin annettu ja tarjottua luottorajaa ei muuteta jälkikäteen. Asiakas kärsiköön itse luottoehtojen huonontamisesta. Asiakas nauhoitti kaikki puhelut ja hän aikookin jatkaa tilanteen selvittämistä sen mukaisesti mitä hänelle on luvattu.

Uudet sekavat rajoitukset VISA-kortin käytössä

Nordean asiakkaat joutuvat hyväksymään uudet korttiehdot joissa rajoitetaan kortin käyttöä internetissä ainoastaan sivustoihin jotka tarjoavat verified by VISA palvelua. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lukuisat luotettavat kotimaiset ja ulkomaiset verkkokaupat karsiintuvat Nordean VISA korttihaltijoiden ulottumattomiin, ellei asiakas sitten halua välttämättä rikkoa korttinsa sopimussehtoja. Kun tutkii Nordea uusia korttiehtoja ja luottokunnan mainostaman verified by VISA palvelun ohjeita, ei voi kuin hämmästellä ristiriitaa.

"Korttia ei saa kuitenkaan käyttää internetissä ennen kuin kortinhaltija on rekisteröinyt korttinsa verkkomaksukelpoiseksi Nordea Pankki Suomen verkkopankissa. Kortinhaltija voi maksaa kortillaan ostoksia ainoastaan sellaiselle internet-kauppiaalle, joka on mukana Verified by Visa -palvelussa. Kauppiaan kuuluminen Verified by Visa -palveluun on todennettavissa kauppiaan internet-sivulla olevan Verified by Visa -kuvakkeen perusteella." (lähde: Nordean uudet VISA korttiehdot)

"Visa-kortilla maksaminen tapahtuu Verified by Visa palvelussa kuten ennenkin. Voit käyttää korttiasi myös niiden verkkokauppojen sivuilla, jotka eivät vielä ole liittyneet Verified by Visa -palveluun. " (lähde: Visa, Luottokunta)

Asiakkaat tulevat kaikesta huolimatta käyttämään korttiaan myös muissa kuin Nordean mielestä "sallituissa" nettikaupoissa. Edellämainittujen ehtojen perusteella Nordea hakee mahdollisuutta vetääntyä omasta luotonantajan vastuustaan. Kuluttasuojalain mukaan luotonantaja on vastuussa kauppiaan tekemistä sopimusrikkomuksista esimerkiksi tilanteessa jossa kauppias jättää ostetut tuotteet toimittamatta. Tästä on korkeimman oikeuden ennakkopäätös vuodelta 2007.

Nordean tapa rajoittaa kortin käyttämistä on räikeästi ristiriidassa VISA kortin käyttötarkoituksen ja VISA:n maksuvälineenä hyväksyvien kauppiaiden ja kortin myöntäjien kanssa tekemien sopimusehtojen kanssa. VISA kortin myöntäjät nimenomaan tekevät sopimuksen kauppiaan kanssa hänen oikeudestaan myydä tuotteitaan tai palveluitaan asiakkaille VISA kortilla. Nyt Nordea rajoittaa asiakkailtaan oikeutta käyttää korttia palveluissa joille on myönnetty oikeus ottaa vastaan VISA kortilla suoritettuja maksuja. Onko tässä mitään järkeä?

Menettelytavat

Luottokunnan myöntämä VISA kortti on voimassaoleva kortti. Onko nykyisessä asiakkaan ja luottokunnan välisessä luottosopimuksessa edes mahdollisuutta sulkea kortti ja siirrättää kortti Nordeaan kesken voimassaolokauden? Kysehän on sopimuksesta jossa Luottokunnalla kuten ei myöskään Nordealla ole mahdollisuuksia toimia mielivaltaisesti, ainoastaan sopimusehtojen mukaisesti. Pitääkö asiakkaan todella hyväksyä kesken myönnetyn kauden täysin uudet sopimusehdot jotka ovat asiakkaan omien etujen vastaisia? Blogin saamien vahvistamattomien tietojen mukaan muutamat henkilöt kysyivät asiaa luottokunnan asiakaspalvelusta josta ensin kerrottiin, että kortti ei sulkeudu maaliskuussa vaikka asiakas ei hyväksyisikään Nordean korttiehtoja, koska alkuperäinen kortti on voimassaoleva ja luottokunnan myöntämä. Myöhemmin luottokunnan asiakaspalvelua nähtävästi ohjeistettiin vastaamaan toisin, koskan vastaus muuttui Nordean ilmoituksen mukaiseksi. Jos asiakas ei hyväksy uusia Nordean ehtoja kortti lakkaa toimimasta.

Asiakas voi myös äänestää jaloillaan ja vaihtaa pankkia. Sampo pankki sai opetuksen viime keväällä tietojärjestelmäuudistuksen jälkeisen fiaskon myötä. Nordean asiakkaiden on syytä miettä omaa kantaansa pankkinsa tarjoamiin yksipuolisiin ja asiakkaan etujen vastaisiin toimiin. Pankkipalveluiden vaihto ei nykypäivänä ole ongelma. Pankkipalvelu on henkilökohtaista palvelua ja sen voi aina vapaasti kilpailuttaa muualla.

Moni Nordean asiakas on huutanut kuluttajavirastoa apuun. Ehkä kuluttajaviraston pitäisi edes ohjeistaa Nordea pankin asiakkaita. Hiljaisuus on asiassa on kuitenkin räikeää. Monien erilaisten luotto- ja korttisopimusten ehtojen tulkinta kuuluisi asiantuntijalle. Mitä pankki saa tehdä ja mitä ei? Muutoinhan pankki isomman oikeudella tekee juuri niin kuin itse parhaaksi näkee.

Luotonantaja vastaa epäonnistuneista ostoksista

Nykypäivän nettimaailmassa ostosten teko on helppoa ja vaivatonta. Käytännössä ainoat todelliset riskit kaupan epäonnistumiselle muodostuvat ostettaessa tavaroita epäilyttävistä verkkokaupoista sekä tavarantoimituksiin liittyvät ongelmat. Nettikauppaa valitessaan on syytä rohkeasti etsiä netistä tietoa ja muiden ihmisten kokemuksia kyseisen palvelun käytöstä, toimivuudesta ja tuotteiden toimittamisesta.

Tiesitkö että luottokortin myöntäjä vastaa ostoksista?

Kuluttajasuojalain (20.1.1978/38) 7 luku määrittelee kulutusluottojen soveltamisalan. VISA -kortti on hyödykesidonnainen luottokortti jolloin kuluttajasuojalain 7 luvun 13 § mukaisesti luottokortin myöntäjä on vastuussa myyjän tekemästä sopimusrikkomuksesta. Tämä taas perustuu siihen, että luottokorttiyhtiöt tekevät sopimuksia liikeiden kanssa luottokortin käyttömahdollisuudesta. Käytännössä suomalaisen VISA -kortin osalta Luottokunta tai kortin myöntänyt pankki vastaa ostoksesta joka on epäonnistunut myyjän sopimusrikkomukseen, kuten tilatun ja maksetun tavaran tai hyödykkeen toimittamatta jättämiseen.

"Kuluttajalla, jolla on oikeus pidättyä maksusta taikka saada hinnan palautusta, vahingonkorvausta tai muu rahasuoritus myyjältä tai palveluksen suorittajalta tämän sopimusrikkomuksen johdosta, on tämä oikeus myös sitä luotonantajaa kohtaan, joka on rahoittanut kaupan tai palveluksen." (Kuluttajansuojalaki 7 luku 13 §)

Asiasta on käyty koko oikeusprosessin mittainen oikeudenkäynti Kuluttajaviraston avustamana. Ennakkopäätös asiasta on saatu korkeimmasta oikeudesta 02.02.2007. Kyseessä ei ole siis kovin tuore asia, mutta nykypäivän vaikutukseltaan kuluttajan nettikauppoihin liittyviin riskiin oleellisesti vaikuttava päätös.

Henkilö oli ostanut lemmikkeläimelleen tarvikkeita VISA -kortillaan yhdysvaltalaisesta yrityksestä. Ostosten kauppasumma oli ollut 449 euroa. Kyseinen yritys ei lukuisista yhteydenotoista huolimatta toimittanut tilattuja ja maksettuja tuotteita. Henkilö vaati Luottokuntaa palauttamaan hänelle edellämainitun summan myyjän sopimusrikkomuksen takia. Vantaan käräjäoikeus oli asiassa samaa mieltä ja tuomitsi Luottokunnan palauttamaan henkilölle myyjän toimittamatta jättäneiden tavaroiden veloitushinnan. Luottokunta valitti asiasta hovioikeuteen. Vuonna 2005 hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion. Asiasta valitettiin korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus katsoi päätöksessään että VISA-korttiin liitetty luotto oli kuluttajasuojalaissa tarkoitettu hyödykesidonnainen luotto. Siten Luottokunta oli saman lain nojalla vastuussa myyjän sopimusrikkomuksesta. Luottokunta määrättiin palauttamaan ostosten hinta asiakkaalle.

Sama tulkinta ennakkopäätöksen perusteella koskee myös muitakin yleisluottokortteja kuin vain VISA-korttia. Päätös lisää huomattavasti nettiostamisen mielekkyyttä kortinhaltijan näkökulmasta.

Lue myös:
Kuluttajan oikeudet
Kuluttajaviraston tiedote
Korkeimman oikeiden tiedote
Ennakkopäätös