LUKIJAN ARTIKKELI: Erotkaa ajoissa!

Luin koskettavan, julkaisemanne lukijan artikkelin ”Tapan mieluimmin itseni”. Artikkelissa kerrottiin konkreettisesti vanhusten hoidon ongelmista. Erityisesti sydäntä riipaisi tarinan viimeinen lausahdus:

” Tapan itseni mieluimmin kuin joudun vanhainkotiin Suomessa. Kun aika tulee, tämä teko on kunnioitus elämää kohtaan. Kuolema on parempi kuin elämän loppuvuodet suomalaisessa vanhustenhoidossa.”

Tämä kiteyttää koko karmeuden muutamaan lauseeseen. Se saa itkemään. Tähän on Suomessa tultu.

Entä ne vanhukset jotka sairastuvat vakavasti ja lähiomainen pakotetaan yhteiskunnan toimesta omaishoitajaksi?

Omaishoitaja tarkoittaa henkilöä joka päätoimisesti kotona hoitaa lähiomaistaan, yleensä puolisoa joka on vakavasti sairas. Hoito voi olla äärimmäisen kuormittavaa, raskasta ja monesti ylivoimaista jo sen takia että hoitaja on myös iäkäs ja huonossa kunnossa. Varmasti moni puolisonsa hoitaisi kotona, mutta reaalimaailman todellisuus ja hoidon raskaus vievät voimat ja oman terveyden. Yhteiskunnalle tämä sopii hyvin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kaksi raatoa pois yhteiskunnan rattaista.

Olen 72 -vuotias. Olen huonossa kunnossa. Kävelen sauvoilla. Minulla on sydänvika. Jalat on leikattu kahdesti. En pysty nostamaan raskaita esineitä, en kunnolla kumartumaan enkä pysty kävelemään pitkiä matkoja. Minulla on asiat oikeastaan hyvin.

Vaimoni on sänkypotilas. Hän on hyvin huonossa kunnossa. Hän ei pysty peseytymään tai käymään wc:ssä ilman apua. Hän ei pysty kävelemään ilman tukea. Hänellä on paniikkikohtauksia, pelkoa ja ahdistusta. Vaimoani hoidettiin ongelmien alkaessa ensin sairaalassa. Kävin katsomassa häntä joka päivä. Muutaman viikon kuluttua sairaala kotiutti hänet. Papereissa luki ”potilaan puoliso hoitaa kotona”.

Hoitaisin mielelläni, rakastan häntä yli kaiken ja naimissa olemme olleet yli 45 vuotta. En en pysty, en jaksa. En pysty nostamaan häntä sängystä, en pysty vaihtamaan hänen vaatteitaan enkä auttamaan häntä kylpyhuoneeseen. Yritin parhaani ja soitin sairaalaan. Ei apua. Soitin lopulta ambulanssin hakemaan. Hakivat kahdeksi päiväksi ja palauttivat kotia. Puoliso voi hoitaa.

Sosiaaliavusta ei ole mitään hyötyä. Tilanne olisi eri jos hän asuisi yksinään. Silloin sairaala ei voisi lähettää häntä kotia syyllistymättä heitteillejättöön ja kaupungin olisi etsittävä hänelle hoitopaikka. Mutta kun puoliso on kotona, puoliso hoitaa. En pysty. En pysty vaikka kuinka haluan. Miksi kukaan ei auta? Tunnen suunnatonta syyllisyyttä siitä että en pysty olemaan avuksi.

Sairaalassa ei otettu kantaa koko asiaan. Siellä potilasasiamieheksi itseään tituleerannut koppava keski-ikäinen nainen vain jankutti kuinka sairaalassa ei pidetä potilaita jos se ei ole välttämätöntä ja omaisten tehtävä on hoitaa kotona. Kyllä, ymmärrän sen että sairaala ei ole pitkäaikainen hoitopaikka, mutta kun kuntakaan ei järjestä hoitoa. Kunta käskee soittamaan sairaalaan kun ei heillä ole rahaa, määrärahat vanhustenhoitoon on käytetty, pitäisi nyt kuulemma vain jaksaa.

Sosiaaliviraston parikymppinen naikkonen jopa kyseenalaisti minun rakkauteni ja sitoutumiseni vaimooni ja piti minua itsekkäänä mukavuuden haluisena ja välinpitämättömän ihmisenä. Käskin hänen pitää turpaansa kiinni ja puhua vasta sitten kun hänellä itsellään puoli vuosisataa yhteiselämää toisen ihmisen kanssa. Oli kuin tyhjille seinille olisi puhunut.

Yhdessä vaiheessa ajattelin tappaa itseni. Jos kuolisin, vaimoni jäisi yksin ja hoitojärjestelmän olisi pakko järjestää hänelle hoito. En tappanut. Keksi paremman keinon. Erosin vaimostani.

Vuokrasin pienen yksiön alle puolen kilometrin päästä. Siirsin kirjat pois. Soitin ambulanssin ja sain vaimoni sairaalaan. Sairaalasta taas muutaman päivän päästä soitettiin ja sanottiin että vaimoni kotiutetaan. Kerroin että hän ei pysty käymään yksin tarpeillaan, hän ei pysty tekemään ruokaa eikä nousemaan ylös sängystä. Me olemme eronneet enkä asu kotona.

Hiljaisuus oli täydellinen. Hoitopaikka vanhustenhoitolaitoksesta järjestyi viikossa. Asunto myytiin. Käyn tapaamassa vaimoani päivittäin. Rakastan häntä edelleen. Suomalainen yhteiskunta ei.

Minulla on vain yksi ohje teille. Erotkaa ajoissa. Jos kummatkin olette huonossa kunnossa jää vain kaksi mahdollisuutta jotka Suomalainen hyvinvointi yhteiskunta tarjoaa.

Tapa itsesi tai eroa!

LUKIJAN ARTIKKELI - oikeusjakohtuus.blogspot.com
 
Lue myös:
Tapan mieluummin itseni

Lue:
Omaishoitajat
  

LUKIJAN ARTIKKELI: Tapan mieluimmin itseni

Murheellisen kesän päätteeksi totuutta Suomesta. Vanhuus on jokaisella edessä. Itselläni on kohta 70 vuotta mittarissa. Onneksi tulen kuitenkin toimeen omillani. Suomessa vanhusten hoito on ala-arvoista eikä täytä minkäänlaisia kansainvälisiä kriteereitä. Vanhuksia kohdellaan ala-arvoisesti vailla mitään kunnioitusta ja ihmisoikeuksista. Syy huonoon ja ala-arvoiseen kohteluun on äärimmilleen minimoidut resurssit ja rahan puute. Rahan ja resurssien puute on keinotekoinen syy. Rahaa riittää kyllä moniin vähemmän tärkeisiin kulttuuri- ja urheilukohteisiin, mutta ei perustarpeisiin, kuten vanhusten hoitoon. Poliitikkoja ja päättäjiä ei kiinnosta vanhustenhoito. Miksi kiinnostaisi? Vanhuus on vielä kaukana edessä ja päättäjien korkeilla eläkkeillä on mahdollisuus ostaa inhimillisiä palveluita yksityisistä hoitokodeista. Meillä tavallisilla vanhuusikään päätyvillä kansalaisilla ei ole tähän varaa. Meidän on tyydyttävä siihen mitä kaikkien leikkausten jälkeen on jäljellä. Eli käytännössä ei mitään.

Monesti tulee ikävä Turkkilaista arvomaailmaa. Turkissa ei ole vanhainkoteja. Olisi äärimmäinen häpeä ja nöyryytys perheelle sijoittaa isovanhempia vanhainkotiin. Omaiset hoidetaan kotona. Vanhukset saavat osallistua perheiden arkeen ja nähdä lasten ja lasten lasten kasvavan. Kunniallinen vanhuus Turkissa tarkoittaa loppuelämää läheisten hoidossa, siihen asti kunnes aika jättää. Tämä on kaukana suomalaisesta vanhustenhoidossa jossa kuolema tulee sänkyyn sidottuna, puutteellisen lääkityksen ja aliravitsemuksen jälkeen. En väitä että Turkkilainen tapa hoitaa vanhuksia kotona perheiden sisällä on toimiva tapa Suomessa. Vähintä mitä Suomessa toivoisi vanhuksille on samantasoinen kunnioitus kuin Turkissa, vaikka asiat tehtäisiinkin eri lailla. Vanhainkoti ei ole huono vaihtoehto jos järjestelmä vain toimisi. Jos vanhuksia ja heidän oikeuksiaan kunnioitettaisiin edes alkeellisimmalla tasolla.

Lähiomaiseni tapettiin vanhainkodissa. Kyse oli tietoisesta hoitovalinnasta jonka tarkoitus oli tappaa. Henkilö oli niin huonossa kunnossa, että tarvitsi apua monissa jokapäiväisissä toimissa. Henkilökunnalla ei ollut aikaa. Henkilökuntamäärä oli minimissään jo vuosia ja yllättävien sairastapausten sattuessa osastolla ei aina ollut henkilökuntaa laisinkaan. Lukuisista valituksista ja kanteluista huolimatta tilanne ei parantunut. Viranomaiset tekivät tarkistuksia, mutta tarkistusten yhteydessä vanhainkoti varmisti että kaikki näyttää hyvältä. Raportteja ja papereita korjailtiin ja viranomaisten kysymyksiin valehdeltiin. Hoitajat joutuivat pitää suunsa supussa jos halusivat pitää työpaikkansa. Eräs hoitaja kertoi hänelle suoraan sanotun, että yhtään hoitotyötä mistään ei enää järjesty jos puhuu ”talon sisäisistä asioista” viranomaisille. Viranomaisen söivät valheet pureskelematta ja mitään vikaa hoidossa ei ollut. Vanhus laihtui. Hänelle tuotiin ruoka eteen, mutta hän ei pystynyt itse syömään. Kukaan ei syöttänyt. Vanhuksella todettiin nestehukkaa koska kukaan ei häntä juottanut. Juottamiseen ei ollut aikaa, eikä tarvetta. Kun ei juo, ei pissaa housuihinkaan niin usein. Lääkäri kävi kerran kuukaudessa ja käytti vanhuksen lääkityksen hoitoon alle viisi minuuttia aikaa. Vakavasti sairastuessaan vanhus kuljetettiin terveyskeskuksen päivystykseen jossa todettiin että sairaanhoidon tarvetta ei ole. Passitettiin takaisin uusien lääkkeiden kanssa vanhainkotiin. Lääkemäärä kasvoi. Uusia lääkkeitä ei koskaan annettu. Useamman kerran käydessäni katsomassa haju huoneessa oli kuvottava. Ulosteita sängyssä. Parhaimmillaan vanhus makasi ulosteiden seassa tuntikausia. Henkilökuntaa ei ollut tarpeeksi, osa vanhuksista yritti hädissään saada edes jotain apua vierailevilta lähiomaisilta. Vika ei varmastikaan ole henkilökunnan vaan työjohdon ja valvovien viranomaisten. Työnjohtoa kiinnostaa ainoastaan raha ja kuinka minimi ja alle minimi voidaan tehdä mahdollisimman vähällä. Ei siinä ihmisarvolla ole väliä kun päätöksiä tekevät henkilöt joiden ei sitä kurjuutta tarvitse nähdä. Viranomaiset puolestaan ovat naiiviudessaan vertaansa vailla. Kaikki mitä vanhankodin johto kertoo ja näyttää, otetaan totuutena. Kuka nyt viranomaisille valehtelisi? Eihän? Kun vanhus yritti äänekkäästi vaatia oikeuksiaan hänen pyrkimyksensä murennettiin osaston vastaavanhoitajan toimesta hyvin nopeasti. Sänkyyn sitominen oli kuulema seurausta siitä että on vaarallista päästää häntä nousemaan ylös. Eihän häntä oltu käytetty viikkoihin ulkona. Silloin kun itse pystyin käydä katsomassa, talutin häntä käytävällä. Kenelläkään muulla ei ollut koskaan aikaa. Todellisuudessa sänkyyn sitomisella nujerrettiin viimeinenkin vastarinta. Ihmisarvosta ei ollut tietoakaan kun vanhainkodin hoito-opit olivat suoraan natsisaksan juutalaisvainojen ohjekirjasta. Senkin olen elämässäni nähnyt. Nyt ainoastaan kaasukammiot puuttuivat. Lopulta nujerrettu ja kuihtunut vanhus antoi periksi ja kuoli. Tämä oli kiitos pitkästä palvelusta suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle johon ikänsä palvelleet ihmiset eivät kuulu.

Minä olen päättänyt että minusta ei ole riesaa Suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. En vaadi että lähiomaisten pitää hoitaa minua kotona enkä vaadi yhteiskunnalta mitään vastapalvelua pitkästä työurasta ja yli 40 vuotta kestäneestä verojenmaksusta. Ymmärrän että suomalaisessa yhteiskunnassa vakaviin arvoihin eivät kuulu vanhukset. Vanhukset on hyödyttömiä kustannuseriä joista ei ole enää mitään hyötyä. Onneksi sentään olen saanut pitää luvallisen aseeni. Tapan itseni mieluimmin kuin joudun vanhainkotiin Suomessa. Kun aika tulee, tämä teko on kunnioitus elämää kohtaan. Kuolema on parempi kuin elämän loppuvuodet suomalaisessa vanhustenhoidossa.

Kiitos jos julkaiset viestini. Yksikään julkinen lehti ei sitä ole halunnut tehdä.