Tiesitkö että lain mukaan yksityistä pysäköintivalvontamaksua ei tarvitse maksaa!
Lue lisää: Älä maksa yksityistä sakkoa!

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lukijan artikkeli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lukijan artikkeli. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, huhtikuuta 29, 2015

LUKIJAN ARTIKKELI: Väkivalta lopettaa vittuilun

Väkivaltainen nuoria ryöstellyt katujengi ei saanut rangaistusta! (HS, 21.04.2015)

Ehdollinen vankeustuomio ei ole rangaistus.

* * *
Oli harvinaisen huvittavaa seurata Helsingissä etnisen ryhmän harrastaman katuväkivallan syystä ja seurauksista käytyä keskustelua. Järkyttävintä koko kommentoinnissa on huomata, että monien mielestä näiden nuorien käytöstä tulisi ymmärtää ja heidän ongelmistaan pitäisi pystyä peilaamaan perusteita järjettömälle väkivallan käytölle. Rivien välistä voi lukea, että yritetään etsiä hyväksyntää teoille joita todellisuudessa ei pitäisi sietää lainkaan.

Etninen ryhmä ottaa kohteekseen nuoren jolta hakataan hampaat sisään, katkotaan sormia, kaadetaan maahan, potkitaan päähän. Entä kun etniseen vähemmistöön kuuluvat nuoret hakkaavat ja potkivat miestä kadulla kun asia meni omien sanojen mukaan vähän ”överiksi”. Entä kun nuoret maahanmuuttaja ”lapset” raiskaavat yhdessä tuumin nuoren naisen paremman tekemisen puutteessa.

Tätä käytöstäkö pitäisi ymmärtää koska näillä tekijöillä nyky-yhteiskunnassa on niin vaikeaa?

Tämän tyyppiset ihmiset eivät ymmärrä mitään muuta viestiä kuin väkivallan. Siksi näiden nuorten kohdistamaan väkivaltaan tulee vastata sillä ainoalla kielellä jota he itse osaavat. 

Sössötykset siitä että ihminen katuu tekoaan ja pahin rangaistus on joutua elämään tekojen kanssa voi jättää täysin omaan arvoonsa. Tosiasia on, että ihminen joka pystyy summittaiseen väkivaltaan, ilman syytä ja provokaatiota omaksi huvikseen ei myöskään pidemmän päälle kadu tekojaan. Katumus ja syyllisyyden tunto ovat täysin suhteellisia käsitteitä eikä niitä pitäisi sotkea rangaistuksen tai sovittamisen kanssa edes samaan lauseeseen.

Ongelmissa olevia nuoria, etnisiä tai kantaväestöön kuuluvia pitää auttaa ennen kuin turhautuminen kasvaa väkivallaksi. Siinä vaiheessa kun väkivalta on yksi huvittelun muoto, ollaan pahasti myöhässä.

Ei ole ensimmäinen kerta kun tällainen nuori nauraa katketakseen rangaistuksille, yhteiskuntapalvelulle, sakoille ja ehdollisille tuomioille. Mikään näistä ei ole rangaistus joka menee perille, mutta teon seurauksina nämä ovat kuin märkä rätti uhrin silmille. Sama nuori jatkaa tekojaan kerta toisensa jälkeen ilman seurauksia.Yhteiskunnan pitäisi suojella kansalaisiaan eikä antaa tällaisten apinoiden riehua kadulla kerta toisensa jälkeen.

Yhteiskunta ja kaikki sosiaalitädit vihervasemmistosta alkaen tarjoavat tukea, ymmärrystä ja apua väkivallan tekijälle, mutta uhri unohdetaan täysin. Kun etninen ryhmä harrasta silmitöntä väkivaltaa, järjestetään tilaisuuksia joissa halutaan keskustella rasismin lisääntymisestä Suomessa.

Väkivaltaiselle nuorelle tarjotaan kriisiapua, kuntoutusta, psykologia ja kaikkea muuta roskaa samaan aikaan kun uhri viruttuaan kunnallisessa sairaalassa päästetään kotia nuolemaan haavojaan. 

Ongelmaa lisää entisestään hiljainen hyväksyntä, kun viranomaiset poliisista lähtien pitävät satoja väkivaltarikoksia yksittäistapauksina. Halutaan kyllä kertoa kantaväestöön kuuluvien rasistisiksi väitetyistä rikoksista, mutta etnisten väestönosien tekemistä rikoksista halutaan vaieta. Tilastoja vääristellään jotta ulkomaalaistaustaisten tekemät rikokset eivät saa huomiota. Kun kyseessä on etninen henkilö, myös oikeuslaitos käyttää rangaistuksissa lievintä mahdollista asteikkoa. Edes laki ei ole sama kaikille. 

Ulkomaalaistaustaisten tekemiä väkivaltarikoksia hyssytellään ja vähätellään kerta toisensa jälkeen. Poliisi haluaa puhua mieluummin tavallisista väkivaltarikoksista ja media ei halua kertoa tekijöiden etnisestä taustasta yhtään mitään. Kaikki nämä tiedot ovat kuitenkin oleellisia asioiden yleisessä arvioinnissa.

Väkivalta on monesti ratkaisu myös itse ongelmaan.

Kun ihminen joka hakkaa muita huvikseen kadulla saa samalla mitalla takaisin, oppii myös läksynsä. Väkivalta on täysin hyväksyttävä keino ratkaista tilanteita monissakin asioissa. Kun toisia huvikseen hakkaava nuori saa itse muutaman kerran kunnolla turpaansa ja kärsii vammoistaan loppuelämänsä samoin kuin uhrinsa, on lääke syy ja seuraus suhteineen paljon tehokkaampi kuin pään paijaaminen.

Väkivalta lopettaa vittuilun.

oikeusjakohtuus.blogspot.com

Tiesitkö että suurin osa raiskauksista on etnisten ryhmien tekemiä
Monikulttuurisuuden todellisuus – raiskaukset

lauantaina, elokuuta 02, 2014

LUKIJAN ARTIKKELI: Erotkaa ajoissa!

Luin koskettavan, julkaisemanne lukijan artikkelin ”Tapan mieluimmin itseni”. Artikkelissa kerrottiin konkreettisesti vanhusten hoidon ongelmista. Erityisesti sydäntä riipaisi tarinan viimeinen lausahdus:

Tapan itseni mieluimmin kuin joudun vanhainkotiin Suomessa. Kun aika tulee, tämä teko on kunnioitus elämää kohtaan. Kuolema on parempi kuin elämän loppuvuodet suomalaisessa vanhustenhoidossa.

Tämä kiteyttää koko karmeuden muutamaan lauseeseen. Se saa itkemään. Tähän on Suomessa tultu.

Entä ne vanhukset jotka sairastuvat vakavasti ja lähiomainen pakotetaan yhteiskunnan toimesta omaishoitajaksi?

Omaishoitaja tarkoittaa henkilöä joka päätoimisesti kotona hoitaa lähiomaistaan, yleensä puolisoa joka on vakavasti sairas. Hoito voi olla äärimmäisen kuormittavaa, raskasta ja monesti ylivoimaista jo sen takia että hoitaja on myös iäkäs ja huonossa kunnossa. Varmasti moni puolisonsa hoitaisi kotona, mutta reaalimaailman todellisuus ja hoidon raskaus vievät voimat ja oman terveyden. Yhteiskunnalle tämä sopii hyvin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kaksi raatoa pois yhteiskunnan rattaista.

Olen 72 -vuotias. Olen huonossa kunnossa. Kävelen sauvoilla. Minulla on sydänvika. Jalat on leikattu kahdesti. En pysty nostamaan raskaita esineitä, en kunnolla kumartumaan enkä pysty kävelemään pitkiä matkoja. Minulla on asiat oikeastaan hyvin.

Vaimoni on sänkypotilas. Hän on hyvin huonossa kunnossa. Hän ei pysty peseytymään tai käymään wc:ssä ilman apua. Hän ei pysty kävelemään ilman tukea. Hänellä on paniikkikohtauksia, pelkoa ja ahdistusta. Vaimoani hoidettiin ongelmien alkaessa ensin sairaalassa. Kävin katsomassa häntä joka päivä. Muutaman viikon kuluttua sairaala kotiutti hänet. Papereissa luki ”potilaan puoliso hoitaa kotona”.

Hoitaisin mielelläni, rakastan häntä yli kaiken ja naimissa olemme olleet yli 45 vuotta. En en pysty, en jaksa. En pysty nostamaan häntä sängystä, en pysty vaihtamaan hänen vaatteitaan enkä auttamaan häntä kylpyhuoneeseen. Yritin parhaani ja soitin sairaalaan. Ei apua. Soitin lopulta ambulanssin hakemaan. Hakivat kahdeksi päiväksi ja palauttivat kotia. Puoliso voi hoitaa.

Sosiaaliavusta ei ole mitään hyötyä. Tilanne olisi eri jos hän asuisi yksinään. Silloin sairaala ei voisi lähettää häntä kotia syyllistymättä heitteillejättöön ja kaupungin olisi etsittävä hänelle hoitopaikka. Mutta kun puoliso on kotona, puoliso hoitaa. En pysty. En pysty vaikka kuinka haluan. Miksi kukaan ei auta? Tunnen suunnatonta syyllisyyttä siitä että en pysty olemaan avuksi.

Sairaalassa ei otettu kantaa koko asiaan. Siellä potilasasiamieheksi itseään tituleerannut koppava keski-ikäinen nainen vain jankutti kuinka sairaalassa ei pidetä potilaita jos se ei ole välttämätöntä ja omaisten tehtävä on hoitaa kotona. Kyllä, ymmärrän sen että sairaala ei ole pitkäaikainen hoitopaikka, mutta kun kuntakaan ei järjestä hoitoa. Kunta käskee soittamaan sairaalaan kun ei heillä ole rahaa, määrärahat vanhustenhoitoon on käytetty, pitäisi nyt kuulemma vain jaksaa.

Sosiaaliviraston parikymppinen naikkonen jopa kyseenalaisti minun rakkauteni ja sitoutumiseni vaimooni ja piti minua itsekkäänä mukavuuden haluisena ja välinpitämättömän ihmisenä. Käskin hänen pitää turpaansa kiinni ja puhua vasta sitten kun hänellä itsellään puoli vuosisataa yhteiselämää toisen ihmisen kanssa. Oli kuin tyhjille seinille olisi puhunut.

Yhdessä vaiheessa ajattelin tappaa itseni. Jos kuolisin, vaimoni jäisi yksin ja hoitojärjestelmän olisi pakko järjestää hänelle hoito. En tappanut. Keksi paremman keinon. Erosin vaimostani.

Vuokrasin pienen yksiön alle puolen kilometrin päästä. Siirsin kirjat pois. Soitin ambulanssin ja sain vaimoni sairaalaan. Sairaalasta taas muutaman päivän päästä soitettiin ja sanottiin että vaimoni kotiutetaan. Kerroin että hän ei pysty käymään yksin tarpeillaan, hän ei pysty tekemään ruokaa eikä nousemaan ylös sängystä. Me olemme eronneet enkä asu kotona.

Hiljaisuus oli täydellinen. Hoitopaikka vanhustenhoitolaitoksesta järjestyi viikossa. Asunto myytiin. Käyn tapaamassa vaimoani päivittäin. Rakastan häntä edelleen. Suomalainen yhteiskunta ei.

Minulla on vain yksi ohje teille. Erotkaa ajoissa. Jos kummatkin olette huonossa kunnossa jää vain kaksi mahdollisuutta jotka Suomalainen hyvinvointi yhteiskunta tarjoaa.

Tapa itsesi tai eroa!

LUKIJAN ARTIKKELI - oikeusjakohtuus.blogspot.com
 
Lue myös:
Tapan mieluummin itseni

Lue:
Omaishoitajat
  

maanantaina, toukokuuta 19, 2014

LUKIJAN ARTIKKELI: Pizzakuskit kuriin vaikka väkisin

Monissa paikoissa pizzataksit ajavat suurella nopeudella, sumeilematta ja täysin liikennesäännöistä välittämättä jalkakäytävillä ja kevyenliikenteen väylillä. Jalankulkijoiden henki ja terveys ei merkitse näille kuskeille eikä pizzayrittäjille yhtään mitään. Tärkeintä on saada pizza lämpimänä perille.

Keräsin alle ihan vain muutaman esimerkin viimeajalta siitä tuhosta ja kärsimyksestä mitä pizzakuskit ovat aiheuttaneet. On vammatutunutta pikkutyttöä joka leikki omalla pihallaan kun pizzataksi kaahasi yli ja pakeni paikalta. On vaikean aivovamman saanut mies johon pizzakuski täräytti kovalla nopeudella. Äidit ja vauvat lastenrattaiden kanssa saavat hyppiä pois alta kun pizzamiehillä on kiire toimittaa tilaus asiakkaalle.

Suomen laki ei anna pizzakuskeille mitään erityisoikeutta ajaa jalka- tai pihakäytävillä autolla. Jalkakäytävällä ajaminen on yksiselitteisesti kielletty! Se että pizzakuskilla ei ole aikaa pysäköidä autoa tien varteen ja kuljettaa pizzaa loppumatka jalan, ei anna mitään oikeutta lain rikkomiseen. Väliaikainen pihalle ajaminen tavaran purkamista tai lastaamista varten ei lain eikä alkuperäisen hallituksen esityksen perusteella laiksi tarkoita yksittäisten pizzojen kuljettamista taloyhtiön asukkaalle. Laissa on annettu mahdollisuus purkaa tai lastata tavaraa joka ei ole kannettavissa muutoin lähimmälle tai lähimmältä paikalta johon auton voi laillisesti pysäköidä.

Ymmärrän että niissä maissa joista pizzakuskit pääsääntöisesti ovat maahamme saapuneet ei perinteiseen arvomaailmaan kuulu lain kunnioittaminen tai edes kulttuuriin kanssaihmisestä välittäminen. Suomessa jalkakäytävät eivät ole temmellyskenttiä joissa voi pikku Yariksilla kaahata sikin sokin kuten Addis Abeban kaduilla.

Puhuin yhden pizzayrittäjän kanssa ongelmasta. Hän perusteli toimintaan sillä että pizzat on luvattu toimittaa tunnissa ja välillä on yli 10 toimitusta tunnin aikana. Käytännössä hänen mielestään pizza-business tulee siis ennen lakia ja kanssaihmisten terveyttä.

Pizzakuskien holtittomat ajamiset piha-alueilla ja jalkakäytävillä eivät ole yksittäistapauksia. Jokainen pizzatoimitus asiakkaalle johtaa käytännössä aina lain rikkomiseen ja muiden ihmisten terveyden vaarantamiseen - poikkeuksetta, erityisesti kaupunkialueilla. Poliisi puolestaan myönsi ongelman, mutta kertoi että heillä ei ole aikaa eikä resursseja valvoa tai puuttua näihin. Tilannetta katsotaan sitten kun jotain tapahtuu. Eli käytännössä jonkun lapsen pitää jäädä pizzakuskin auton alle ja vammautua ennen kuin poliisi tekee asian suhteen yhtään mitään.

Varmasti tämäkin mielipide tuomitaan rasistiseksi ellei jopa vihapuheeksi "rehellistä" maahanmuuttaja yrittäjiä kohtaan. Ei kiinnosta! Olen kyllästynyt pizzayrittäjien välinpitämättömyyteen kuten myös viranomaisten toimettomuuteen.

Koska poliisi ei halua hoitaa tehtäväänsä aion itse lopettaa pizzakuskien holtittoman ajon asuinpaikkani kävelyteillä ja taloyhtiöiden piha-alueilla. En yllytä ketään samaan toimintaan, mutta jos kerta viranomaiset viittaavat kintaalla koko asialle, minusta kansalaisten on otettava laki omiin käsiin.

Aion jatkossa puhkoa jokaisen pizzakuskin auton renkaat sitä mukaan kun sen ajoneuvonsa lainvastaisesti piha-alueelle tai jalkakäytävälle kaahaten parkkeeraavat. Kun tarpeeksi monta pizzalähetystä jää viemättä, eiköhän viestikin ala viimein mennä perille.

Lupaan lopettaa heti kun viranomaiset suostuvat tekemään oman työnsä!

LUKIJAN ARTIKKELI - oikeusjakohtuus.blogspot.com

Lue:
Pizzataksi kaahasi jalkakäytävällä päin äitiä ja lasta
Pizzataksi ajoi miehen päälle – vakava aivovamma
Pizzataksi ajoi pikkutytön yli ja pakeni paikalta


torstaina, tammikuuta 02, 2014

LUKIJAN ARTIKKELI: Avain Asumisoikeus Oy:n vastikkeet nousevat 15% vuosivauhdilla

Kiitos näistä Avain Asumisoikeus Oy:n liittyvistä artikkeleista. Olen asunut Avain Asumisoikeus Oy:n asumisoikeusasunnoissa siitä asti kun ne kulkivat vielä nimellä YH-Suomi. Sulla on blogistina hyvät artikkelit aiheesta, mutta valitettavasti aikaisemmassa artikkelissa esittämäsi vastikelaskelmat vastikkeiden noususta eivät kerro totuutta. Totuus on paljon kylmempää kyytiä ja kehitys alkoi heti sen jälkeen kun Liukun imperiumi viranomaisten myötävaikutuksella kaappasi asunnot itselleen.

Olet esittämissäsi laskelmissa verrannut kokonaisvastikkeita edellisen vuoden kokonaisvastikkeisiin. Vuoden 2008 jälkeen vastikkeet ovat kokonaistasolla nousseet mainitsemasi 8-9 % vuodessa kun sitä aikaisemmin nousu oli 3-4 % luokkaa.

Asumisoikeusasunnon vastike koostuu kahdesta eri vastikkeesta. Talokohtainen hoitovastike menee suoraan taloyhtiön hoitokuluihin. Perusvastike menee Liukun imperiumille. Hoitovastikkeisiin asukkaat voivat vaikuttaa pitämällä taloyhtiöstä huolta, tekemällä asioita talkoo työnä, vähentämällä veden kulutusta ja yleensäkin pienentämällä kuluja. Perusvastikkeen suuruuteen ei ole paljoa sanomista ja se tulee käytännössä saneltuna Avain Asumisoikeus Oy:ltä.

Meillä on omassa Avain Asumisoikeus Oy taloyhtiössä säästetty oikein urakalla. Jopa lämpötilaa asunnoissa laskettiin jotta saatiin säästöä aikaan. Tarkoitus oli tietenkin pienentää järkyttäviin mittasuhteisiin nousseita vastikkeita. Jokainen hoitovastikkeen aleneminen johti perusvastikkeen ylimääräiseen nousuun. Eli suomeksi, Liukun imperiumi lypsi asukkaiden säästöt hoitovastikkeessa itselleen nostamalla perusvastiketta.

Otetaanpa oma asuntoni esimerkiksi ja verrataan vuodelta 2013 perittyä vastiketta vuoden 2014 vastikkeisiin nyt kun korotusilmoituskin saapui Liukulta tavalliseen tapaan joululahjana kaikille hänen asukkailleen.



Eli omassa taloyhtiössämme onnistuimme laskemaan hoitovastiketta -17%.

Avain Asumisoikeus Oy puolestaan nosti perusvastiketta yli 15 %.

Kokonaisvastike nousi 7.4%.

Tätä on jatkunut nyt vuosia. Eli aikaisempien artikkeleittesi kauhistelut 8-9% korotuksista ovat puppua. Avain Asumisoikeus Oy:n vastikkeet nousevat keskimäärin 13-16% vuosivauhtia eikä viranomaisia näytä asia mitenkään kiinnostavan.

Asumisoikeuslakihan edellyttää että vastikkeet ovat alle paikallisen vuokratason. Näin ei kuitenkaan ole ollut vuosikausiin tai riippuu tietysti kuka, miten ja kuinka suhteellisesti sen laskee. Kun vielä on selvää että Liukun asumisoikeusasuntojen isännöinnistä ja asuntojen korjauksesta vastaavat Liukun omat firmat on lypsylehmä tehokkaassa käytössä utareet turtana.

Viranomaisilla kuten ARA:lla ei ole minkäänlaista munaa puuttua tähän touhuun joten heidän toimintansa on tässä asiassa täysin ala-arvoista. Sama koskee muita asumisoikeusyhtiöitä kuten Asokoteja. ARA:ssa ei ole muita kuin suojatyöpaikassa istuvia henkilöitä jotka eivät ole tehtäviensä tasalla olleet pitkään. Keskustelua on käyty kyseisen laitoksen edustajien kanssa sähköpostilla ja heidän antamiin kommentteihin ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tahto puuttua asioihin on kadonnut ja siksi onkin syytä kysyä paljonko ARA:n viranomaisille on maksettu jotta asiat eivät etene ja kuka on maksanut? Kannattaa muistaa että koko asumisoikeusjärjestelmä tuhottiin ennen sen syntymistä kun korruptoituneet poliitikot säätivät lain omistajayhtiöiden mieleiseksi kun ruotsissa toimiva malli ei kuulemma toimi Suomessa.

Eikä muutkaan asumisoikeusyhtiöt ole sen parempia. Olemme lukeneet uutisissa että Asokodit on nostanut vastikkeitaan, valehdellut sekä väärentänyt vastikkeiden muodostamisperusteita. Kuluttajariitalautakunta on määrännyt vastikkeita palautettavaksi, mutta turhaan. Uskon että Avain Asumisoikeus Oy:ssä toiminta on vielä härskimpää.

Kuten aikaisemmassa artikkelissasi totesit. Asukkaat maksavat aina. Vaikka Liukun imperiumi vietäisiin pitkään oikeusprosessiin ja vastikkeet todettaisiin kohtuuttomiksi maksajina olisivat asukkaat, kävi miten tahansa. Liukun imperiumin oikeudenkäyntikulut ja mahdolliset korvaukset tulisivat joka tapauksessa Avain Asumisoikeus Oy: maksettaviksi. Henkilökohtaista vastuutahan ei Suomen pienissä piireissä tunneta.

Niin, nyt sitten joku älypää kommentoi että onko pakko asua asumisoikeusasunnoissa jos meno on kerta tuollaista?

Onhan se pakko jossain asua! Sitä paitsi, rikolliselle touhulle ei saa kääntää selkäänsä pistämällä päänsä pussiin tai muuttamalla pois. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Te jotka ette ole Avain Asumisoikeus Oy:n (tai Asokotien) asunnoissa vielä asuneet, ei kannata jatkossakaan, kiertäkää kaukaa!

LUKIJAN ARTIKKELI - oikeusjakohtuus.blogspot.com

Lue:
Avain Asumisoikeus Oy – suuri puhallus ja kuinka se tehtiin
Avain Asumisoikeus Oy – asumisen suurin vihollinen
Avain Asumisoikeus Oy:n kohoavat vastikkeet karkottavat asukkaat
Avain Asumisoikeus Oy:n asukkailla on vaikeat ajat edessä
Avain Asumisoikeus Oy:n asukkailla on vaikeat ajat edessä, osa 2

Lue myös:
Asokotien vastikkeiden korotukset vuodelle 2014 lain vastaisia
Asokotien tilipäätöstiedoista tutkinta poliisille
Kiista asumisoikeusasuntojen vastikkeista menossa poliisille
Vastikkeista outo selkkaus
  

perjantaina, elokuuta 12, 2011

LUKIJAN ARTIKKELI: Pikavipeistä vihdoin eroon

Haluan kiittää erinomaisesta artikkelista ”Kuinka ottaa pikavippi ilmaiseksi”.

Olen ollut vuosia pikavippi yritysten uhri. Epäilemättä omaa syytäni kun en ole osannut hoitaa raha-asioita oikein. Syitä on monia, enkä halua niitä nyt eritellä. Pahimmassa vaiheessa minulla oli toista kymmentä pikavippiä päällekkäin. Kaikki tulot menivät pikavippien ja niistä perittyjen, oikeasti koronkiskontaa, lähentelevien kulujen maksuun. Pidän tätä koronkiskontana siksi, koska pikavippiyritysten toiminta perustuu puhtaasti hädässä olevien ihmisten riistämiseen. Ne jotka saavat kohtuullisen luoton pankista, eivät tarvitse pikavippiyrityksiä. Pikavippiyritykset ovat muutoinkin pääosin entisten rikollisten ja hämärämiesten yrityksiä joiden businesstaito ei ole riittänyt muuhun luovaan kuin yksittäisten kuluttajien ja erityisesti nuorten riistämiseen helpon rahan toivossa.

Minulla pikavippini kulut olivat helposti 300-400 euroa kuukaudessa. Siis pelkät kulut! Tämän lisäksi tietysti lainapääoma piti maksaa takaisin kuukausittain. Jouduin ottamaan lainaa maksaakseni entiset lainat ja kuukausi kuukaudelta yhä vähemmän jäi elämiseen. Sitten julkaisit artikkelisi ”Kuinka ottaa pikavippi ilmaiseksi” ja tajusin että voisin viimein päästä irti tästä velkakurimuksesta jos voisin säästää nuo 300-400 euron kuukausikulut käyttämällä oikeuttani perua lainasopimus ja maksaa pääoma takaisin pelkällä peruskorolla tai jopa ilmaiseksi, kuten artikkelissasi neuvoit.

Käytännössä kaikki pikavippiyritykset suostuivat lainan perumiseen lopulta. Muutama yritys vaati pääoman palauttamista heti seuraavana päivänä. Eräs yritys kieltäytyi ensin lainan peruuttamisesta kokonaan. Kummassakin tapauksessa lähetin linkin artikkeliisi ja asia eteni tämän jälkeen. Otin useita pikavippejä 30 päivän ajaksi tarkoituksena perua lainasopimus heti 14 päivän sisällä. Venytin lainan palauttamista aina seuraavaan palkkapäivään. Sain maksettua vanhoja lainoja pois ja koska minun ei tarvinnut maksaa jättimäisiä kuluja takaisin, säästin kuukaudessa tuon 300-400 euroa lisälyhennyksiin. Aikamoinen pyöritys pitkään, mutta nyt viiden kuukauden jälkeen olen loppusuoralla. Kun seuraava palkka tulee, maksan viimeiset 3 pikavippiä pois. Joudun niiden maksuun ottamaan vielä yhden pikavipin kuukaudeksi, jonka tietysti perun, säästän korkeat kulut, maksan sen takaisin sitä seuraavasta palkasta ja olen vapaa pikavipeistä!

Kiitos.

Lue myös:
Kuinka ottaa pikavippi ilmaiseksi

lauantaina, maaliskuuta 26, 2011

LUKIJAN ARTIKKELI: Pankkiireiden pahin painajainen

Aktivistit suunnittelevat suoria keinoja keinottelijoiden hillitsemiseksi

Samalla kun Suomessa ja muualla EU:ssa käydään vilkasta keskustelua pankkien ja sijoittajien osuudesta kantaa oma vastuunsa riskien realisoitumisesta holtittoman antolainauksen seurauksena, on Pohjois-Amerikassa edetty pohdintaan siitä, miten kansalaiset omalla suoralla toiminnallaan voivat vaikuttaa tapahtumien kulkuun - osallistua velkojen ja varallisuuden uusjakoon.

Kohu alkoi, kun nauhoitus arvostetun ay-toimijan, Stephen Lernerin puheesta Pace -yliopistossa levisi julkisuuteen. Puheessaan Lerner esitti mielenkiintoisen ehdotuksen:
"Taloutemme perustuu velanottoon. Mitä tapahtuisi, jos asuntovelalliset päättäisivät ryhtyä yhdessä velkojen maksulakkoon? Jos puoli miljoonaa velallista USA:ssa organisoituu ja sopii maksulakosta, mitkä olisivat seuraukset? Talousjärjestelmä kaatuisi, pankit kaatuisivat, niihin sijoittaneet menettäisivät rahansa, bonukset jäisivät maksamatta…

Joten hyvin yksinkertainen strategia on ajankohtainen: Miten pörssi saadaan alas, miten voimme leikata pelureiden bonukset, miten puutumme heidän mahdollisuuksiin rikastua keinottelulla. Ja jos emme tee sitä, voimme ainakin eristää ne, poliittisesti ja taloudellisesti ja häiritä niitä. Niin, ja se ei ole pelkästään teoria...".
Stephen Lerner on erään USA:n suurimman ammattiliiton, palvelualojen ammattiliiton (SEIU) entinen keulahahmo, joka työskentelee nyt kampanjoimassa Euroopan ja Etelä-Amerikan ammattiyhdistysten ja kansalaisjärjestöjen kanssa tavoitteenaan saada taloudelliset instituutiot ja riskisijoittajat vastaamaan toiminnastaan.

Lerner:
"Ammattiyhdysliike ja yhteiskunnan hallinto ei pysty toimimaan tavalla johon ne ovat tarkoitettu, ne ovat kuolleet. Ainoa tapa, jolla kansalaisten etu, vaurauden palauttaminen, voidaan varmistaa, on horjuttaa järjestelmää ja palauttaa keskiluokalta varastetut 17 biljoonaa dollaria.
Minusta näyttää siltä, että nyt on oikea aika ajatella jotain suurempaa. Tämä merkitsee että suoralla toiminnalla voimme murtaa yritysten nykyisen toimintatavan luomalla epävarmuutta markkinoille. Ajatus voi kuulostaa hullulta nykyisen heikon taloustilanteen keskellä. Kasinotalous on todellisuudessa uskomattoman hauras, sehän ei perustu mihinkään reaaliseen. Sen perustana on keinottelu.
Juuri sen vuoksi tarvitaan epätavallisia keinoja kuten suoraa kansalaistoimintaa horjuttaaksemme markkinoita.

Esimerkiksi 10%:lla asunnonomistajista asunnon markkina-arvo alittaa velan arvon. He maksavat asunnon arvoa suurempaa lainaa. Nämä ihmiset ovat peruskysymysten äärellä. Osa ei pysty hoitamaan lainojaan, mutta eivät voi myöskään muuttaa pois. Kuluu vähintään vuosi ennen pakkolunastusta ja häätöä.

Minä tekisin samoin, en maksaisi. Se on juuri samaa mitä yritykset tekisivät - liiketoimintapäätös ja oikein hyvä sellainen. Jos pystymme kaksinkertaistamaan näin toimivien määrän, saamme pankit selvitystilaan.

Entäpä jos opiskelijat sanovat, että emme aio maksaa? Se on miljardi dollaria opiskelijoiden velkaa.

Jos julkisten alojen ammattiyhdistykset vaatisivat ehtona että hallitus toteuttaa julkisen varainhoidon moitteettomasti. Pankkien antolainaus julkiselle sektorille edustaa 30% pankkien tuotoista. On järjetöntä, että valtio osallistuu pankkiirien bonuksien maksuun. Ammattiyhdistysliikkeelle se voi olla myös syy painostustoimiin.

Ammattiyhdistysliikkeellä on miljoonia jäseniä, jotka ovat raivoissaan. Pienemmät ryhmät ja yksittäiset aktivistit voivat ottaa johtoaseman. Ammattiliitot voivat auttaa yhteiskunnan ryhmiä tai yhteisöjä toimimaan. Meidän on ajateltava, miten yhdessä olemme rakentamassa jotakin, joka todella vaikuttaa miten järjestelmä toimii.

Mitä toisella puolella pelkäävät eniten? He pelkäävät häiriöitä, he pelkäävät epävarmuutta. Jokainen uutinen Euroopasta, jossa kerrotaan mellakasta Kreikassa, laskee markkinoita. Ihmiset, jotka hallitsevat maan asioita välittävät vain miten pörssillä menee, miten joukkolainamarkkinat kehittyvät, mitkä heidän bonuksensa on.

Siis mielestäni tarvitaan hyvin yksinkertainen strategia: Miten pörssi saadaan alas, miten voimme leikata pelureiden bonukset, miten puutumme heidän mahdollisuuksiin rikastua keinottelulla. Ja jos emme tee sitä, voimme ainakin eristää ne, poliittisesti ja taloudellisesti häiritä heidän toimintaansa. Niin, se ei ole pelkästään teoria.

Joukko meitä ympäri maata on ajatellut yritystä, joka olisi hyvä kohde suoralle toiminnalle. Päätimme, että sellainen sopiva olisi JP Morgan Chase. Aiomme parin seuraavan kuukauden aikana jalkauttaa sitä vastaan kampanjan, joka oikeastaan ​​haastaa Wall Streetin vallan. "
Vaikka Lernerin ajatuksia ei ole vielä käytännössä testattu, on selvä, että näin radikaali suunnitelma herättää huolta: USA:n valtamedia on vältellyt aihetta, tuntuu että media ei tiedä mitä tehdä Lernerin vallankumoukselliselle puheenvuorolle.

Jotain huolesta kertoo se, että vapaamielinen Media Matters -julkaisu kehottaa lukijoita "valmistautumaan tarttumaan aseeseen", ja kirjoittaa, että kehotus lakkoon ja kansalaistottelemattomuuteen merkitsee "taloudellista terrorismia". Uhkakuva on, että Yhdysvaltain hallitus romahtaa, ja että "miljoonat kuolevat".

USAn ja Euroopan käytännöt poikkeavat monessa suhteessa toisistaan. EU-maiden sosiaaliturva takaa ainakin vanhoissa EU-maissa perustoimeentulon. Toisaalta, USA:ssa asuntolainan vakuutena on kiinteistö. Velallinen voi kuitata asuntolainansa yksinkertaisesti palauttamalla talon avaimet velkojalle. Mikäli kiinteistön markkina-arvo alittaa velan määrän, jää se velkojan päänsäryksi, toisin kuin useimmissa EU-maissa.

Euroopassa asuntovelkaongelma on kärjistynyt erityisesti Espanjassa. Maan työttömyys on noussut laman aikana 20 %:een. Erittäin suuri osa asuntovelallisista ei pysty hoitamaan velkojaan edes nykyisten matalien korkojen aikana kun koko perhe on joutunut työttömiksi. Pakkolunastettujen asuntojen lukumäärä on toistaiseksi ollut pieni, mutta lukumäärä tulee korkojen noustessa kasvamaan rajusti. Velkojien kannalta tilanne on yhtä huono - Espanjan kiinteistömarkkinoilla on ennestään yli miljoona myymätöntä ja keskeneräistä asuntoa ja asuntojen markkina-arvot ovat romahtaneet. Näillä markkinoilla on erittäin vaikea saada luottotappioita katetuksi.

Ihmiset, joilla ei ole mitään menetettävää ovat valmiimpia epätavallisiin toimiin. Tulemme näkemään johtaako taloustilanteen luisuminen hallitsemattomaksi myös kansalaisten suoraan toimintaan. Pankkiirien pahin painajainen toteutuu kun velalliset ottavat kollektiivisesti oikeuden omiin käsiinsä.

Lähteet:
The Business Insider

The Blaze


Nauhoitus arvostetun ay-toimijan, Stephen Lernerin puheesta Pace -yliopistossa



perjantaina, maaliskuuta 18, 2011

LUKIJAN ARTIKKELI: Korkeimman oikeuden presidentin harkinta petti yksityissakkoasiassa

Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo on arvostellut jyrkästi perustuslakivaliokunnan yksityistä pysäköinninvalvontaa koskenutta lausuntoa. Hänen mielestään valiokunnalla on ollut paljon kiireitä ja ilmeisesti sen vuoksi lausunto ei ollut loppuun asti harkittu. Lisäksi Koskelo toivoi, että asiassa voitaisiin ottaa mallia Ruotsista ja siis säätää yksityisen pysäköinninvalvonnan salliva laki. Myöhemmissä haastatteluissa hän perusteli yksityiselle pysäköinninvalvonnalle myönteistä kantaansa sillä, että viranomaiset eivät ole pystyneet pysäköinninvalvonnasta huolehtimaan, ja tästä syystä asiassa on tarve ”käytännölliselle” ratkaisulle.

Tällaiset lausunnot ovat täysin sopimattomia maan ylimmän tuomioistuimen edustajan esittämiksi. Tuomari saa toki esittää mielipiteitään yleisellä tasolla esimerkiksi toivomalla jonkin ongelmalliseksi koetun asian selventämistä lainsäädäntöteitse tai vaikkapa moittimalla perustuslakivaliokunnan lausuntoja yleisesti ottaen heikkolaatuisiksi. Tuomarien tehtävä ei kuitenkaan ole ottaa kantaa poliittisluonteisiin kysymyksiin siitä, millä tavalla jokin asia olisi yhteiskunnassa järjestettävä. Missään tapauksessa korkeimman oikeuden presidentille ei ole sopivaa arvostella jotain yksittäistä perustuslakivaliokunnan tai eduskunnan lainsäädäntöratkaisua poliittisesti kiistanalaisessa kysymyksessä. Presidentti Koskelon lausuma perustuslakivaliokunnan huonosta harkinnasta ei osoita järin suurta kunnioitusta Suomen perustuslakia tai kansanvaltaa kohtaan.

Perustuslakivaliokunnan asiaan ottaman kannan arvosteleminen Koskelon toimesta on erityisen kyseenalaista siitäkin syystä, että korkein oikeus itse sivuutti yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeneessa ratkaisussaan perustuslain täysin. Ei uskoisi, että Koskelo kehtaa tämän kuprun jälkeen arvostella perustuslakivaliokuntaa huonosta harkinnasta! Todettakoon, että perustuslakivaliokunnan lausunto on varsin huolellisesti laadittu, siinä on esimerkiksi viitattu asianmukaisesti valiokunnan aikaisempaan tulkintakäytäntöön sekä oikeuskirjallisuuteen. Varmaankin myös perustuslakivaliokunnan lausunnoissa olisi parantamisen varaa, mutta nyt puheena oleva lausunto edustaa kuitenkin vähintään kyseisen instanssin normaalitasoa. Sen sijaan KKOratkaisi” tuomiossaan saman asian vain yhdellä virkkeellä, joka ei sisältänyt minkäänlaisia todellisia sisällöllisiä perusteluita! Erityisen noloksi tilanteen tekee korkeimman oikeuden kannalta se, että molemmat alemmat oikeusasteet osasivat tulkita perustuslakia tässä asiassa KKO:ta korkeatasoisemmin päätyen asiassa samaan ratkaisuun kuin eduskunnan perustuslakivaliokunta.

Korkeimman oikeuden muutkaan viimeaikaiset ratkaisut eivät aina ole olleet erityisen laadukkaita. Käytännössä kaikki merkittävimmät KKO:n sananvapauteen liittyneet 2000-luvun ennakkopäätökset ovat johtaneet sittemmin Suomen valtion tuomitsemiseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Korkein oikeus on joutunut purkamaan näiden tuomioiden myötä useita perusoikeuksia sivunneita ratkaisujaan. Tällaisella ”ansioluettelolla” ei ehkä hirveästi kannattaisi arvostella eduskunnan perustuslakivaliokunnan osaamista perustuslain tulkintakysymyksissä, vaikka toki myös sen läpi on päässyt perustuslain kannalta vähintäänkin hyvin kyseenalaisia lakiehdotuksia.

Tuomarien, ja varsinkin ylimpien oikeusasteiden tuomarien, tulisi noudattaa erityisen hyvää harkintaa kaikissa poliittisluontoisissa kysymyksissä. Jos tuomari olisi esimerkiksi aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa, voisiko vastakkaista puoluekantaa edustava henkilö luottaa hänen puolueettomuuteensa ja objektiivisuuteensa? Sama koskee tuomarien osallistumista yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Sitä voi tuomari käydä vain hyvin yleisluontoisella tasolla. Yksittäisiin ongelmiin ja niiden ratkaisuihin puuttumisella ja yleensäkin kantojen ottamisella jonkun asian puolesta tai sitä vastaan tuomari helposti jäävää itsensä tai jopa koko edustamansa tuomioistuimen käsittelemästä vastaisuudessa samanlaista asiaa. Sen vuoksi tuomarin täytyy kaikessa esiintymisessään, niin virassa kuin yksityishenkilönäkin, pitää mielessään tuomioistuinlaitoksen uskottavuus.

Tuomarin tältä osin rajallista sananvapautta huomattavassa määrin paikkaa hänen sitäkin suurempi sananvapaus laatiessaan ratkaisujensa perusteluita. Hyvä tuomari perustelee antamansa tuomiot niin hyvin, että ei synny edes tarvetta selitellä niitä jälkeenpäin. Minkäänlaisiin arvovaltakiistoihin ei tuomarin tule sortua, kuten Pauliine Koskelolle näyttää nyt käyneen.

Suomi lienee yksi maailman harvaan asutuimpia teollisuusmaita. Meillä olisi helposti varaa toimia väljässä ympäristössä, jossa pysäköintiongelmia ei ole, jos pysäköintiin olisi varattu riittävästi tilaa. Tämä toisi mukavuusseikkojen lisäksi mukanaan myös todellista kilpailukykyä. On järjetöntä, että pysäköinnistä on ylipäänsä syntynyt Suomessa minkäänlainen ongelma. Joka tapauksessa pysäköinnin ja sen valvonnan järjestäminen on mitä suurimmassa määrin poliittinen asia. Sen hoitaminen alkaa siitä, että pidetään huoli pysäköintitilan riittävyydestä myös tulevaisuudessa. Sitten pitää tehdä poliittiset valinnat koskien sitä, minkälaiseksi rikkomukseksi pysäköintiä koskevien sääntöjen rikkominen halutaan arvottaa – tulisiko se kriminalisoida ja käsitellä asiat rikosoikeudellisessa järjestyksessä, vai olisiko tarkoituksenmukaisempaa valita hallinnollinen seuraamusmenettely? Kuinka kattava ja tehokas valvonta halutaan ja miten se pitää resursoida? Mikä on pysäköintirikkomusten hyväksyttävä esiintymistaso? Tulisiko valvonnan kustannukset kattaa pysäköintivirheistä asetettavilla maksuseuraamuksilla, verovaroista vai esimerkiksi valvonnan tilaajien suorittamilla maksuilla? Kun julkisten tilojen pysäköinninvalvontaa koskevat perusratkaisut on tehty, tulisi pohtia, ulotetaanko sama menettely myös yksityisille alueille, vai olisiko tarkoituksenmukaisempaa ottaa siellä käyttöön jokin toisenlainen menettely.

Todella suurta näkemyksen puutetta osoittaa se presidentti Koskelon omaksuma kanta, että julkinen viranomainen ei kykenisi huolehtimaan pysäköinninvalvonnasta yksityisillä alueilla. Totta kai se kykenee, jos niin halutan ja jos se asianmukaisella tavalla resursoidaan. Pysäköinninvalvonta on niitä harvoja kunnallisia toimialoja, jotka tuottavat kuntien kassaan rahaa. Se siis yleensä pystyy kattamaan toimintamenonsa valvonnasta saaduilla tuloilla ja rahaa jää vielä ylikin, suurimmissa kaupungeissa vieläpä melko reilusti. Juuri mahdollisuus suuriin voittoihin onkin houkutellut alalle myös yksityisiä yrittäjiä. Yksityisen ja julkisen valvonnan henkilöstökulurakenne ei juuri eroa toisistaan, sen sijaan julkisella puolella taloushallinto, reklamaatioiden käsittely ja maksujen perintä on suurista volyymeistä johtuen luultavasti yksityisiä edullisemmin toteutettavissa. Markkinointiin julkisen valvonnan ei tarvitse laittaa rahaa lainkaan. On selvää, että asianmukaisesti resursoitu ja ammattimaisesti johdettu julkinen valvonta voi toimia vähintään yhtä tehokkaasti ja tuottavasti kuin yksityinenkin valvonta.

Jos niin haluttaisiin, julkisen valvonnan suurimmissa kaupungeissa tuottamalla ylijäämällä voitaisiin tukea pysäköinninvalvonnan asianmukaista järjestämistä myös sellaisilla pienemmillä paikkakunnilla, joissa pysäköinninvalvonta ei voi toimia voitollisesti sen enempää yksityisten yritysten kuin viranomaistenkaan toimesta. Tämä seikka – pysäköinninvalvonnan mahdollisimman suuri valtakunnallinen tehokkuus – puoltaisi vahvasti sitä, että pysäköinninvalvonta tulisi pitää yksinomaan viranomaisten monopolina. Miksi pitäisi sallia yksityisten yritysten kuoria kermat päältä isoissa kaupungeissa, ja sitten tyytyä heikompaan valvonnan tasoon syrjäseuduilla, kun vaihtoehtona olisi koko valtakunnan laajuinen tehokas pysäköinninvalvonta, joka silti kykenisi kattamaan omat toimintamenonsa valvonnan tuotoilla?

Pysäköinninvalvonnan kehittämiseksi oikeudenmukaisempaan ja tehokkaampaan suuntaan tulisi harkita pysäköintirikkomusten seuraamuksen määräämistä teon vakavuuden mukaan, siis eräänlaista ”rangaistusasteikkoa”. On vaikea perustella, miksi sallitun pysäköintiajan vähäisestä ylittämisestä pitäisi seurata samansuuruinen seuraamus kuin virhepysäköinnistä, joka estää tai vakavasti haittaa muiden autojen tai jalankulkijoiden liikkumista. Jos pysäköinninvalvontaa haluttaisiin kehittää tällaisella tavalla, lienee aika yksiselitteistä, että tämä edellyttäisi valvontatehtävien antamista tätä tehtävää varten perustetulle viranomaisorganisaatiolle.

Asioihin on siis erilaisia ratkaisumalleja, ja näiden ratkaisuiden etsiminen kuuluu yhteiskuntapoliittisen päätöksenteon piiriin. Yksityinen pysäköinninvalvonta on vain yksi ratkaisumalli tilanteeseen, mutta kuten edellä on esitetty, tuskin paras mahdollinen. Rangaistusvallan käyttäminen ja hallinnollisten seuraamusten asettaminen ovat julkisen vallankäytön ydinaluetta, ja tällaisen vallan valumiseen yksityisille tahoille on syytä suhtautua pidättyvästi. Paitsi että yksityinen pysäköinninvalvonta on vastoin perustuslakia, toiminnalle ei ole mitään todellista tarvetta. Tässä valossa on vaikea ymmärtää, miten Pauliine Koskelo voi nähdä yksityisen pysäköinninvalvonnan ainoana mahdollisena ratkaisuna tilanteeseen. On lisäksi huomattava, että nämä väitetyt ”pysäköintiongelmat” ovat monesti vahvasti liioiteltuja. Aivan valtaosassa maata pysäköinti sujuu täysin ongelmitta siitäkin huolimatta, että minkäänlaista valvontaa ei välttämättä ole.

Pauliine Koskelon tunkeutuminen lainsäätäjän tontille on verrattavissa siihen, että lainsäädäntö- tai toimeenpanovallan edustaja alkaisi neuvomaan tuomioistuimia, miten jokin yksittäinen asia pitäisi ratkaista. Tällainen olisi täysin sopimatonta. Toivottavasti jatkossa ylimpiin tuomarinvirkoihin löytyy henkilöitä, joiden harkintakyky on heidän tehtäviensä tasolla.

Lue myös:
Perustuslakivaliokunta torjuu yksityisen pysäköinninvalvonnan
KKO:n yksityisestä pysäköinninvalvonnasta annettuun tuomioon haetaan purkua

sunnuntaina, helmikuuta 20, 2011

LUKIJAN ARTIKKELI: Perustuslakivaliokunta torjuu yksityisen pysäköinninvalvonnan

--- BREAKING NEWS ---

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on 18. helmikuuta antamassaan lausunnossa yksimielisesti esittänyt, että vireillä oleva pysäköinninvalvontaa koskeva lakiesitys hylättäisiin perustuslain vastaisena siltä osin, kun siinä oli tarkoitus säätää yksityisestä pysäköinninvalvonnasta.

Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, että yksityisessä pysäköinninvalvonnassa on kysymys eduskunnan säätämiin lakeihin perustuvien säännösten tai niiden perusteella annettujen määräysten noudattamisen valvonnasta ja niiden rikkomisesta johtuvien seuraamusten määräämisestä. Toimintaan liittyy perustuslain 124 §:ssä tarkoitetun julkisen hallintotehtävän piirteitä ja käytännössä toiminta rinnastuu monin tavoin julkiseen pysäköinninvalvontaan. Perustuslakivaliokunta katsoo, kuten se on katsonut johdonmukaisesti useissa aikaisemmissakin lausunnoissaan, että hallinnollisten seuraamusten määräämiseen sisältyy merkittävää julkisen vallan käyttöä. Myös oikeuskirjallisuudessa tästä asiasta vallitsee yksimielisyys.

Perustuslain 124 §:ssä kielletään merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältävien tehtävien antaminen muulle kuin viranomaiselle. Lakiesitys yksityisestä pysäköinninvalvonnasta on siten ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Laki voitaisiin säätää ainoastaan perustuslain muuttamiseen tarkoitetussa poikkeuslakimenettelyssä. Poikkeuslakien välttämisen periaatteen mukaisesti poikkeuslakimenettelyyn tulee kuitenkin turvautua vain erityisen poikkeuksellisissa tapauksissa ja vain pakottavasta syystä. Yksityisen pysäköinninvalvonnan toteuttaminen ei perustuslakivaliokunnan mukaan ole sellainen poikkeuksellinen ja pakottava syy, jonka vuoksi Suomen perustuslakia olisi syytä ryhtyä muuttamaan.

Tämä eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanotto osoittaa nyt kristallinkirkkaasti sen tosiasian, että korkein oikeus erehtyi karkeasti noin vuosi sitten hyväksyessään yksityisen pysäköinninvalvonnan puhtaasti sopimusoikeudellisena toimintana. Korkein oikeus totesi tuolloin, että ”periessään väitettyyn sopimukseen perustuvaa valvontamaksua kiinteistön omistaja tai haltija ei käytä lain mukaan viranomaiselle kuuluvaa toimivaltaa. Tässä tapauksessa ei siten ole kysymys julkisen vallan käytöstä, vaan ainoastaan siitä, onko yksityisten välille syntynyt pysäköintiä yksityisellä alueella koskeva sopimus ja onko sopimusta rikottu.”

Tuo korkeimman oikeuden perustelulausuma on ainutlaatuisen virheellinen juuri sen vuoksi, että siinä ilman minkäänlaisia sisällöllisiä perusteluita ohitettiin asian tarkastelu perustuslain ja laillisuusperiaatteen näkökulmasta, jotka edellyttävät, että seuraamusten on perustuttava lakiin. On surkuhupaisaa, että alemmat tuomioistuimet onnistuivat ratkaisemaan asian aivan oikein, mutta sitten korkein oikeus meni munaamaan itsensä antamalla asiassa tuomion, jonka perustelut ovat viimeistään nyt osoittautuneet täysin kestämättömiksi.

Heti korkeimman oikeuden tuomion jälkeen useat perustuslakiasiantuntijat ja valtiosääntöoppineet arvostelivatkin jyrkästi korkeimman oikeuden omaksumaa kantaa pitäen sitä perustuslain vastaisena. He olivat asiassa aivan oikeassa. Yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyy julkisen vallankäytön ulottuvuus. Kyseessä ei ole pelkästään sopimusoikeudellinen asia.

Luvaton pysäköinti yksityisellä alueella on säädetty rangaistavaksi tieliikennelaissa, maastoliikennelaissa tai pelastuslaissa ja siitä voidaan tuomita tai määrätä sakkorangaistus taikka pysäköintivirhemaksu. Ehtojen vastainen pysäköinti yksityisalueelle on siis lainrikkomus. Se ei ole rikkomus ainoastaan pysäköintialueen omistajaa tai haltijaa vastaan, vaan se on rikkomus ennen kaikkea yhteiskuntaa ja yhteiskunnan asettamaa sääntöjärjestelmää vastaan. Pysäköinnin valvonnassa on kyse lakeihin perustuvien säännösten tai niiden perusteella annettujen määräysten noudattamisen valvonnasta ja niiden rikkomisesta johtuvien seuraamusten määräämisestä. On täysin selvää, että toimivaltaperuste tällaiseen toimintaan ei voi syntyä pelkästään sopimuksen perusteella, vaan sellainen voidaan luoda ainoastaan lainsäädäntötoimin ja silloinkin edellytetään perustuslain säätämisjärjestystä.

Älä maksa yksityistä pysäköinninvalvontamaksua!

Perustuslakivaliokunnan lausunto jättää yksityisen pysäköinninvalvonnan nyt hyvin erikoislaatuiseen tilaan. Valvontayritykset voinevat edelleen johtaa toimivaltaperusteensa korkeimman oikeuden tuomioista KKO:2010:23 katsoen, että kyseessä on puhtaasti sopimusoikeuteen perustuva toiminta. Valvontayrityksilläkin pitänee olla lupa luottaa korkeimman oikeuden vahvistamaan asiaintilaan. Toiminnan kieltäminen edellyttäisi nimenomaista lainsäädäntöaktia. Tällaista lainsäädäntöaktia, sen enempää kuin tilannetta selkiyttävää toiminnan sallivaa lakiakaan ei kuitenkaan ole ainakaan tällä vaalikaudella tulossa, koska hallitus ei ehdi valmistelemaan uutta pysäköinninvalvontaa koskevaa lakiesitystä. Lainsäädäntötoimin tilanteeseen ei siten ole tulossa nopeaa ratkaisua.

Valvontayhtiöiden kannalta tilanne on erittäin hankala. Nehän olivat odottaneet kuin kuuta nousevaa tätä perustuslakivaliokuntaan nyt tyssännyttä lakia, jossa oli tarkoitus säätää myös ajoneuvon omistajan tai haltijan ns. haltijavastuusta koskien yksityisten määräämiä pysäköinninvalvontamaksuja. Nythän valvontamaksun voi periä vain ajoneuvon pysäköineeltä kuljettajalta. Valvontayhtiöt eivät ole nostaneet uusia kanteita maksamisesta kieltäytyneitä autoilijoita vastaan, koska ne tietävät, että pelkkä ”en ajanut” -väite riittää kaatamaan velkomuskanteen, ellei valvontayhtiö pysty todistamaan, kuka auton on pysäköinyt.

Autoilijan kannalta tilanne on nyt se, että valtakunnan ylin ja auktoritatiivisin perustuslain tulkitsija on lausunut, että yksityinen pysäköinninvalvonta, jossa määrätään seuraamuksia virheellisestä pysäköinnistä, on perustuslain vastaista toimintaa. Tällä perusteella autoilija voisi kiistää maksuvelvollisuutensa ja jättää asetetun valvontamaksun maksamatta. Jos valvontayhtiö haastaisi autoilijan oikeuteen, voisi hän puolustautua perustuslaivaliokunnan kannanottoon vedoten.

Tuomioistuin joutuisi harkitsemaan uudelleen kysymyksen yksityisen pysäköinninvalvonnan laillisuudesta. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä pitäisi alempien tuomioistuinten samanlaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti noudattaa, mutta sitovaa vaikutusta alempiin oikeusasteisiin tai edes korkeimpaan oikeuteen itseensä nähden niillä ei ole. Tuomioistuin voi perustellusta syystä ratkaista eteensä tulevan jutun myös vastoin KKO:n aiempaa ennakkopäätöstä.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta tulkitsee perustuslakia tosiasiallisesti varsin sitovasti myös suhteessa tuomioistuimiin. Tuomioistuimen ei pitäisi heppoisin perustein poiketa perustuslakivaliokunnan omaksumasta kannasta, vaikka sillä ei mitään muodollista, tuomioistuimia sitovaa vaikutusta olekaan. Jos nyt uusi yksityisen pysäköinninvalvontamaksun velkomusta koskeva asia menisi tuomioistuimeen, juttu saatettaisiin ratkaista tämän perustuslakivaliokunnan kannanoton myötä autoilijan kannalta myönteisesti, siis hyläten valvontamaksun velkomusta koskeva kanne perustuslain vastaisena.

Kukaan ei tietenkään voi varmasti sanoa etukäteen, miten tuomioistuin tulisi eteensä saamansa valvontamaksun velkomusasian ratkaisemaan, mutta valvontayhtiöiden kannalta kanteen nostaminen tuomioistuimessa olisi nyt erittäin riskialtis toimenpide. Jos valvontayhtiö häviäisi, koko toiminnalta putoaisi pohja pois. Siksi olisikin parasta, että kukaan ei enää maksaisi ensimmäistäkään yksityistä pysäköinninvalvontamaksua. Näin valvontayhtiöt pakotettaisiin ryhtymään oikeudellisiin toimiin asiassa ja nyt uudelleen aktualisoituneeseen valvontamaksujen maksuvelvollisuutta koskevaan kysymykseen saataisiin mahdollisimman nopeasti selvyys. Ikävää asiassa on vain se, että kun Kuluttajavirasto on osoittanut täydellisen kyvyttömyytensä hoitaa tätä asiaa kuluttajakollektiivin puolesta keskittyessään ensisijaisesti lain rajamailla toimivien yrittäjien edun valvomiseen, oikeudenkäynnin vaiva ja siitä seuraava kuluriski jäisivät jälleen jonkun satunnaisesti valikoituvan yksityisen kansalaisen vastuulle.

Yksityiselle pysäköinninvalvontayritykselle ParkCom Oy:lle korkeimmassa oikeudessa hävinneen yksityishenkilön tulisi nyt pikaisesti hakea korkeimmalta oikeudelta tuomion purkua sillä perusteella, että tuomio on perustunut ilmeisen väärään lain soveltamiseen. Näin juttu saataisiin nopealla aikataululla korkeimman oikeuden uudelleen harkittavaksi. Tuomion purkua koskeva asia käsiteltäisiin korkeimmassa oikeudessa plenumissa eli täysistunnossa ja asiaa ratkaistaessa olisi otettava huomioon perustuslakivaliokunnan yksimielinen kannanotto. Lopputulos voisi hyvinkin olla se, että korkein oikeus purkaisi tuomion KKO:2010:23, jolloin yksityinen pysäköinninvalvonta muuttuisi kertalaakista lain vastaiseksi toiminnaksi.

Lopuksi on vielä korostettava sitä, että koko yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevassa keskustelussa ei ole missään tapauksessa kyse siitä, että autoilijoiden pitäisi saada pysäköidä miten haluavat ja väärinpysäköimisen pitäisi voida tapahtua seuraamuksitta, vaikka yksityisen sakotuksen puolustajat asiallisten argumenttien loppuessa pyrkivätkin toistuvasti tällaisilla täysin ala-arvoisilla heitoilla omaa näkökantaansa korostamaan. Asiassa on kyse vain ja ainoastaan siitä, kuka saa lain mukaan valvoa pysäköintiä koskevien sääntöjen noudattamista ja asettaa pysäköintivirheistä seuraamuksia.

Yksityisen alueen omistajalla tai haltijalla on oikeus asettaa haluamiaan ehtoja pysäköinnille. Näiden ehtojen rikkominen on väärin, ja siitä pitää koitua ehtojen rikkojalle seuraamus. Tämän seuraamuksen asettaa kuitenkin vain julkisyhteisön palveluksessa oleva virkamies, virkavastuulla ja laissa nimenomaisesti säädetyn toimivaltaperusteen nojalla. Vain tällä tavalla voidaan varmistaa valvonnan oikeudenmukaisuus ja valvonnan kohteen oikeusturva. Näin toimitaan myös mm. joukkoliikenteen matkalippujen valvonnassa, vaikka matkustus perustuukin yksityisoikeudellisiin sopimuksiin. Miksi juuri pysäköinti olisi sellainen asia, jonka valvonnassa pitäisi poiketa laillisuusperiaatteesta, kun tällaista poikkeusta ei tunneta millään muullakaan alalla?

Tehokas, tuloksellinen ja oikeudenmukainen pysäköinninvalvonta on aivan varmasti mahdollista toteuttaa viranomaistyönä siten, että valvonnan kustannukset saadaan katettua pysäköintivirhemaksuilla ja rahaa jää vielä ylikin muihin yhteiseksi hyväksi koituviin tarkoituksiin. Yksityistä pysäköinninvalvontaa ei oikeasti tarvita yhtään mihinkään. Alalle helpon rahan perässä tulleet opportunistiset yrittäjät ovat toiminnallaan ihan itse osoittaneet, mitä tapahtuu, kun ahneuteen taipuva saa itse ratkaista, milloin pysäköinti on ollut ehtojen mukaista ja milloin ei. Esimerkkejä härskistä rahastamisesta ja suoranaisista väärinkäytöksistä löytyy vaikka millä mitalla.

Väärin pysäköinti ei ole sellainen ongelma, jonka ratkaisuna pitäisi siirtyä yksityisten valvontayritysten harjoittamaan täyteen anarkismiin, jossa ihmisiä aggressiivisilla perintätoimilla ja uhkailemalla painostetaan maksamaan myös täysin aiheettomia maksuja. Monet ihmiset haluavat välttää viimeiseen asti oikeudenkäyntiin joutumista, ja kun oikeaa tietoa asioista ei ole saatavilla, aiheettomiakin maksuja maksetaan ”varmuuden vuoksi” vain asiasta eroon pääsemiseksi.

Keinot pysäköintiongelmiin löytyvät julkisen valvonnan tehostamisesta sekä porrastetusta sanktiojärjestelmästä, joissa seuraamuksen suuruus on oikeassa suhteessa teon vakavuuteen. Törkeistä väärinpysäköinneistä pitäisi siis määrätä tuntuva seuraamus, pikkuvirheistä ja -unohduksista vähäisempi. On selvää, että pysäköinninvalvonnan kehittäminen tähän ainoaan järkevään suuntaan edellyttää sitä, että valvonnan suorittaa ja seuraamuksesta päättää virkavastuulla toimiva, tehtävään koulutettu virkamies, eikä helpon rahan perässä juokseva, pysäköintiä koskevasta lainsäädännöstä mitään ymmärtämätön ulosottotaustainen sarjayrittäjä.

Lue myös:
LUKIJAN ARTIKKELI: Korkeimman oikeuden tuomio ParkCom-jutussa on kelvottomasti perusteltu
Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta KKO:n päätös
Valuuko yksityinen pysäköinninvalvonta rikollisten käsiin?

--- BREAKING NEWS ---

torstaina, tammikuuta 13, 2011

LUKIJAN ARTIKKELI: Tapan mieluimmin itseni

Murheellisen kesän päätteeksi totuutta Suomesta. Vanhuus on jokaisella edessä. Itselläni on kohta 70 vuotta mittarissa. Onneksi tulen kuitenkin toimeen omillani. Suomessa vanhusten hoito on ala-arvoista eikä täytä minkäänlaisia kansainvälisiä kriteereitä. Vanhuksia kohdellaan ala-arvoisesti vailla mitään kunnioitusta ja ihmisoikeuksista. Syy huonoon ja ala-arvoiseen kohteluun on äärimmilleen minimoidut resurssit ja rahan puute. Rahan ja resurssien puute on keinotekoinen syy. Rahaa riittää kyllä moniin vähemmän tärkeisiin kulttuuri- ja urheilukohteisiin, mutta ei perustarpeisiin, kuten vanhusten hoitoon. Poliitikkoja ja päättäjiä ei kiinnosta vanhustenhoito. Miksi kiinnostaisi? Vanhuus on vielä kaukana edessä ja päättäjien korkeilla eläkkeillä on mahdollisuus ostaa inhimillisiä palveluita yksityisistä hoitokodeista. Meillä tavallisilla vanhuusikään päätyvillä kansalaisilla ei ole tähän varaa. Meidän on tyydyttävä siihen mitä kaikkien leikkausten jälkeen on jäljellä. Eli käytännössä ei mitään.

Monesti tulee ikävä Turkkilaista arvomaailmaa. Turkissa ei ole vanhainkoteja. Olisi äärimmäinen häpeä ja nöyryytys perheelle sijoittaa isovanhempia vanhainkotiin. Omaiset hoidetaan kotona. Vanhukset saavat osallistua perheiden arkeen ja nähdä lasten ja lasten lasten kasvavan. Kunniallinen vanhuus Turkissa tarkoittaa loppuelämää läheisten hoidossa, siihen asti kunnes aika jättää. Tämä on kaukana suomalaisesta vanhustenhoidossa jossa kuolema tulee sänkyyn sidottuna, puutteellisen lääkityksen ja aliravitsemuksen jälkeen. En väitä että Turkkilainen tapa hoitaa vanhuksia kotona perheiden sisällä on toimiva tapa Suomessa. Vähintä mitä Suomessa toivoisi vanhuksille on samantasoinen kunnioitus kuin Turkissa, vaikka asiat tehtäisiinkin eri lailla. Vanhainkoti ei ole huono vaihtoehto jos järjestelmä vain toimisi. Jos vanhuksia ja heidän oikeuksiaan kunnioitettaisiin edes alkeellisimmalla tasolla.

Lähiomaiseni tapettiin vanhainkodissa. Kyse oli tietoisesta hoitovalinnasta jonka tarkoitus oli tappaa. Henkilö oli niin huonossa kunnossa, että tarvitsi apua monissa jokapäiväisissä toimissa. Henkilökunnalla ei ollut aikaa. Henkilökuntamäärä oli minimissään jo vuosia ja yllättävien sairastapausten sattuessa osastolla ei aina ollut henkilökuntaa laisinkaan. Lukuisista valituksista ja kanteluista huolimatta tilanne ei parantunut. Viranomaiset tekivät tarkistuksia, mutta tarkistusten yhteydessä vanhainkoti varmisti että kaikki näyttää hyvältä. Raportteja ja papereita korjailtiin ja viranomaisten kysymyksiin valehdeltiin. Hoitajat joutuivat pitää suunsa supussa jos halusivat pitää työpaikkansa. Eräs hoitaja kertoi hänelle suoraan sanotun, että yhtään hoitotyötä mistään ei enää järjesty jos puhuu ”talon sisäisistä asioista” viranomaisille. Viranomaisen söivät valheet pureskelematta ja mitään vikaa hoidossa ei ollut. Vanhus laihtui. Hänelle tuotiin ruoka eteen, mutta hän ei pystynyt itse syömään. Kukaan ei syöttänyt. Vanhuksella todettiin nestehukkaa koska kukaan ei häntä juottanut. Juottamiseen ei ollut aikaa, eikä tarvetta. Kun ei juo, ei pissaa housuihinkaan niin usein. Lääkäri kävi kerran kuukaudessa ja käytti vanhuksen lääkityksen hoitoon alle viisi minuuttia aikaa. Vakavasti sairastuessaan vanhus kuljetettiin terveyskeskuksen päivystykseen jossa todettiin että sairaanhoidon tarvetta ei ole. Passitettiin takaisin uusien lääkkeiden kanssa vanhainkotiin. Lääkemäärä kasvoi. Uusia lääkkeitä ei koskaan annettu. Useamman kerran käydessäni katsomassa haju huoneessa oli kuvottava. Ulosteita sängyssä. Parhaimmillaan vanhus makasi ulosteiden seassa tuntikausia. Henkilökuntaa ei ollut tarpeeksi, osa vanhuksista yritti hädissään saada edes jotain apua vierailevilta lähiomaisilta. Vika ei varmastikaan ole henkilökunnan vaan työjohdon ja valvovien viranomaisten. Työnjohtoa kiinnostaa ainoastaan raha ja kuinka minimi ja alle minimi voidaan tehdä mahdollisimman vähällä. Ei siinä ihmisarvolla ole väliä kun päätöksiä tekevät henkilöt joiden ei sitä kurjuutta tarvitse nähdä. Viranomaiset puolestaan ovat naiiviudessaan vertaansa vailla. Kaikki mitä vanhankodin johto kertoo ja näyttää, otetaan totuutena. Kuka nyt viranomaisille valehtelisi? Eihän? Kun vanhus yritti äänekkäästi vaatia oikeuksiaan hänen pyrkimyksensä murennettiin osaston vastaavanhoitajan toimesta hyvin nopeasti. Sänkyyn sitominen oli kuulema seurausta siitä että on vaarallista päästää häntä nousemaan ylös. Eihän häntä oltu käytetty viikkoihin ulkona. Silloin kun itse pystyin käydä katsomassa, talutin häntä käytävällä. Kenelläkään muulla ei ollut koskaan aikaa. Todellisuudessa sänkyyn sitomisella nujerrettiin viimeinenkin vastarinta. Ihmisarvosta ei ollut tietoakaan kun vanhainkodin hoito-opit olivat suoraan natsisaksan juutalaisvainojen ohjekirjasta. Senkin olen elämässäni nähnyt. Nyt ainoastaan kaasukammiot puuttuivat. Lopulta nujerrettu ja kuihtunut vanhus antoi periksi ja kuoli. Tämä oli kiitos pitkästä palvelusta suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle johon ikänsä palvelleet ihmiset eivät kuulu.

Minä olen päättänyt että minusta ei ole riesaa Suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. En vaadi että lähiomaisten pitää hoitaa minua kotona enkä vaadi yhteiskunnalta mitään vastapalvelua pitkästä työurasta ja yli 40 vuotta kestäneestä verojenmaksusta. Ymmärrän että suomalaisessa yhteiskunnassa vakaviin arvoihin eivät kuulu vanhukset. Vanhukset on hyödyttömiä kustannuseriä joista ei ole enää mitään hyötyä. Onneksi sentään olen saanut pitää luvallisen aseeni. Tapan itseni mieluimmin kuin joudun vanhainkotiin Suomessa. Kun aika tulee, tämä teko on kunnioitus elämää kohtaan. Kuolema on parempi kuin elämän loppuvuodet suomalaisessa vanhustenhoidossa.

Kiitos jos julkaiset viestini. Yksikään julkinen lehti ei sitä ole halunnut tehdä.

sunnuntaina, huhtikuuta 04, 2010

LUKIJAN ARTIKKELI: Paikallista painostusta

Asioista sopiminen vaatii aina vähintään kaksi osapuolta. Työelämässä sopimuskulttuurilla on ollut pitkät perinteet aina yksittäisistä työsopimuksista liittojen välisiin työehtosopimuksiin. Ainoastaan sopimalla voi saada asiat toimimaan kumpaakin osapuolta tyydyttävällä tavalla. Riitelemällä ongelmat moninkertaistuvat.

Työnantajille näyttää laman varjolla kasvaneen säälimätön halu tuhota työntekijöiden ja toimihenkilöiden järjestäytyneisyys ja siten heikentää työntekijöiden mahdollisuutta neuvotella työnantajan kanssa niistä ehdoista jotka työehtosopimuksissa on määritelty sovittavaksi paikallisesti. Kun työnantaja haluaa täydellisen määräysvallan, ainoa tapa saavuttaa tavoite on murtaa vastapuolen yhtenäisyys ja neuvottelumahdollisuudet. Kun laillisesti yhdistymistä ja luottamusmiestoimintaa ei voi estää, käytetetään muita pidemmän tähtäyksen keinoja joilla lopulta saavutetaan sama tulos. Silloin kun neuvottelut purkaantuvat yksilötasolle ei tasavertaisuudesta voi puhua edes samassa lauseessa.

Luottamusmies on tärkeä yhteistyöhenkilö työpaikoilla. Luottamismies on työntekijöiden edustaja ja ensimmäinen linja puolustauduttaessa työnantajan mahdollisia aggressioita vastaan. Luottamusmies on se henkilö joka edustaa työntekijöiden yhtenäistä näkemystä ja neuvottelee asiasta työnantajan kanssa.

Mitä tapahtuu kun työntekijöillä ei ole luottamusmiestä?

Yrityksen johto voi esitellä yhteisessä henkilökuntatilaisuudessa ratkaisumallin paikallisesti sovittavista asioista mielensä mukaisesti. Kukaan yksittäinen työntekijä ei uskalla siinä tilanteessa nousta työnantajan esitystä vastaan, koska joutuisi samalla silmätikuksi ja jopa työnantajan toimenpiteiden kohteeksi. Työnantaja voi myös yrittää sopia asioista henkilökohtaisesti jokaisen työntekijän kanssa erikseen. Paljonko luulette että siinä tilanteessa työntekijällä on neuvotteluvaraa työnantajan sanelulta? Kun yhtenäisyyttä ja yhteistä edustajaa ei ole, vastapuoli on ylivoimaisessa asemassa. Luottamusmies on työntekijöiden edustaja ja siksi työnantajalle on erityisen tärkeää työntekijöiden järjestäytymisen ja luottamusmiehen valinnan estäminen ja toiminnan vaikeuttaminen.

Eräässä pääkaupunkiseudulla toimivassa yksityisessä hoitolaitoksessa työnantajan vuosia kestäneet toimet johtivat viimein toivottuun tulokseen. Pitkään kestänyt luottamusmiesten ahdistelu, hylkiminen ja painostaminen johtivat siihen, että kukaan ei halunnut enää olla luottamusmiehenä. Tämä tarkoitti työnantajalle käytännössä vapaita valtuuksia päättää mistä tahansa asiasta joka oikeasti pitäisi päättää paikallisesti sopimalla työntekijöiden ja työnantajan kanssa. Nyt työnantaja ainoastaan esittää kuinka sovittavassa asiassa menetellään. Mitään ei siis sovita, asiat määrätään. Kaikki tapahtuu työnantajan etujen mukaisesti eikä kukaan työntekijöistä uskalla vastustaa esitystä oman työpaikkansa menettämisen pelossa.

Maksimaalista voiton tavoittelua ilman yhteiskunnallista vastuuta

Nykyisten yritysten ainoa agenda on maksimaalisen voiton tavoitteleminen osakkeenomistajille. Näistä periaatteista ei luovuta edes laskusuhdanteen tai laman aikana. Henkilökunta ja henkilökunnan hyvinvointi ovat ne jotka joustavat. Työntekijöitä sanotaan irti. Jäljelle jääville tarjotaan pienempää palkkaa, yhä enemmän töitä ja merkityksetöntä vastuuta ilman mahdollisuutta vaikuttaa. Kun oma terveys ja yksityiselämä lopulta kaatuu raskaan työn alle, työnantajaliittojen vastaus tähän on ehdotus palkattomasta sairaslomasta.

Yritykset unohtavat yhteiskunnallisen vastuun - ennen kaikkea vastuun ihmisistä ja ympäristöstä. On muistettava, että yritykset käyttävät yhteiskunnan varoilla koulutettua henkilöstöä ja infrastruktuuria. Kokonaisvastuu on laajempi kuin pelkästään osakkeidenomistajille maksettu tuotto. Vielä 80-luvulla ainoa tapa sanoa irti vakinaista henkilökuntaa oli tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Tämä taas tarkoitti oikeasti tuotannon selkeää supistumista tai yrityksen talouden aseman oleellista muuttumista huonommaksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana taloudellinen ja tuotannollinen muutos on tarkoittanut yrityksen osakkeenomistajille maksaman tuoton pienentymistä. Yritys voi tuottaa voittoa satoja miljoonia, jopa miljardeja euroja. Voitto ei silti ole riittävä. Ihmisiä irtisanotaan vaikka työt eivät ole vähentyneet. Kasaantuneet tehtävät ohjataan jäljelle jääneille työntekijöille jotka uupuvat ylisuuren työkuorman alla.

Olemmeko tosiaan menossa tilanteeseen missä työn oikealla tekijällä ei ole mitään arvoa? Kun työnantajien välinpitämättömyys, koventuneet otteet ja työntekijöiden painostus yhdistetään järjettömään voiton tavoitteluun ja jatkuvasti kiristyviin työvaatimuksiin ollaan hyvin lähellä tilannetta missä työntekijöiden sietokyvyn raja pitäisi tulla viimein vastaan - myös Suomessa! Ehkä on aika ryhtyä toimiin ranskalaiseen malliin, jossa ainoa keino puhua työnantajille järkeä on väkivallalla uhkaaminen ja panttivankien ottaminen! Siihenkö suuntaan haluamme mennä?

Lue myös blogin aikaisempia artikkeleja:

keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2010

LUKIJAN ARTIKKELI: Korkeimman oikeuden tuomio ParkCom-jutussa on kelvottomasti perusteltu

"Jos korkein oikeus hyväksyy kanteen sillä perusteella, että kuu on juustoa, niin kanne on kyllä hyväksytty, mutta kuu ei ole juustoa." (E. Aurejärvi)

Korkein oikeus on antanut yksityistä pysäköinninvalvontaa koskien tuomion, jonka mukaan ParkCom Oy:llä oli oikeus periä auton kuljettajalta kiinteistöyhtiön pihamaalla tapahtuneesta virheellisestä pysäköinnistä asettamansa valvontamaksut. Päätös ei ollut yksimielinen, vaan ParkCom Oy voitti täpärimmällä mahdollisella äänestysratkaisulla 3-2. Aikaisemmin sekä Vantaan käräjäoikeus sekä Helsingin hovioikeus olivat yksimielisillä päätöksillään hylänneet ParkCom Oy:n velkomuskanteen.

Tuomion puutteellisista ja ylimalkaisista perusteluista

Oikeusvaltiossa tuomioistuinten päätöksiä on lupa kritisoida. Tuomion lainmukaisuutta, oikeellisuutta ja kohtuullisuutta voidaan arvioida ennen muuta sen perustelujen valossa. Jos perustelut voidaan mukisematta hyväksyä, ei tuomion lopputulosta ole syytä moittia vain siksi, että se sattuu oleman erilainen, kuin lukija oli odottanut tai edellyttänyt. Jos tuomion perusteluita ei voida hyväksyä, on lopputulostakin voitava arvostella.

Nyt annetun tuomion perustelut ovat erittäin niukat ja ylimalkaiset, suorastaan ala-arvoiset. Niistä ei käy ilmi, mihin oikeudellisiin lähteisiin ja periaatteisiin tuomio viime kädessä perustuu. Korkein oikeus ohitti käytännössä kaikki asiaan liittyvät keskeiset oikeusongelmat vain ”katsomalla” asioiden olevan jollakin tavalla, ilman minkäänlaisia syvällisiä perusteluja ja pro & contra -tyyppistä argumentointia. Koko tuomiossa ei ole yhtään ainoata viittausta oikeuskirjallisuuteen, vaikka siviili- ja sopimusoikeus ovat oikeudenaloja, joilla oikeustieteellistä tutkimusta on tehty erittäin runsaasti ja tämä tutkimus on tuottanut tulkinta-argumentteja, joilla on ollut hyvin vahva merkitys sopimusoikeudellisen oikeuskäytännön kehittymisessä. Tällaista juttua ei kertakaikkiaan voi ratkaista vain ylimalkaisin viittauksin oikeustoimilakiin, vaan relevantin oikeuskirjallisuuden täydellistä sivuuttamista on pidettävä tuomiovirheeseen rinnastettavissa olevana laiminlyöntinä.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Norjan korkein oikeus sisällyttää käytännössä jokaiseen tuomioonsa erittäin laajan katsauksen asian kannalta relevanttiin oikeuskirjallisuuteen ja oikeustieteen kannanottojen esittäminen tuomion perusteluissa on jokapäiväinen ilmiö. Norjassa tosin ylimmän lainkäyttöelimen virkoihin pääsylle on asetettu sen verran kovat vaatimukset, että samanlaisia kriteereitä noudatettaessa Suomessa monikaan KKO:n nykyisistä jäsenistä ei olisi edes päässyt virkaansa. Kuriositeettina mainittakoon, että ehkäpä Ranskaa lukuunottamatta juuri missään muussa maassa ei oikeuskirjallisuuden hyödyntäminen ja oikeustieteelliseen tutkimukseen viittaaminen tuomion perusteluissa ole niin vähäistä kuin Suomessa. Jopa monissa kehitysmaina pitämissämme maissa lainkäyttö on tältä osin paljon kehittyneempää kuin meillä.

Korkien oikeus on halunnut ilmeisesti tarkoituksenmukaisuussyistä sivuuttaa asiaan liittyvät vaikeat ja monisyiset sopimuksen syntyopilliset ja julkisen vallan käyttöä sekä sopimusvapautta koskevat rajanvedot ja välttää käyttämästä pro & contra -tyyppistä tuomion perustelutapaa. Pro & contra -perustelutapa tarkoittaa sitä, että tuomion perusteluihin pitää sisällyttää tuomion lopputulosta puoltavien perusteiden (rationes decidendi) ohella myös lopputulosta vastaan mahdollisesti puhuvat perusteet (rationes dubitandi). Tuomarin on punnittava eri suuntaan puhuvia perusteita keskenään ja päädyttävä ratkaisuun, jota puoltavat perusteet painavat punninnassa contra -perusteita enemmän.

Tässä ratkaisussa ei tällaista punnintaa ole suoritettu lainkaan, vaikka käsillä on ollut äärimmäisen monisyisiä oikeusongelmia ja moninaisia eri suuntiin vaikuttavia näkökohtia ja perusteita. Yhtäältä kysymys on ollut erittäin tärkeästä rajanvedosta julkisen vallan käytön sekä sopimusvapauden välillä. Ylen uutisissa haastatellun hallinto-oikeuden professorin Olli Mäenpään mielestä korkein oikeus käveli tällä ratkaisullaan yli perustuslain. Tämä on erittäin kova väite ja sen valossa on täysin käsittämätöntä, että korkeimman oikeuden tuomion perusteluissa ei vähäisimmässäkään määrin edes arvioida koko asiaa perustuslain ja perusoikeuksien kannalta! Jo tämä seikka yksinään lähentelee tuomiovirhettä.

Edelleen tässä asiassa on ollut kyse ensimmäisestä niinsanottuja sopimuksen suoraan synnyttäviä tosiseikkoja käsittelevästä ennakkopäätöksestä Suomessa. Tähän nähden on hämmästyttävää, suorastaan pöyristyttävää, että korkein oikeus ei ole vaivautunut millään tavalla, sopimusoikeudelliseen oikeustieteelliseen tutkimukseen tukeutuen tai edes tukeutumatta suorittamaan minkäänlaista punnintaa sopimuksen syntymisen edellytyksistä silloin, kun väitetty sitoutuminen on perustettu muuhun kuin nimenomaiseen tahdonilmaisuun! Sopimusehtojen sitovuudesta, tyyppikohtuuttomuudesta ja sopimuksen syntyedellytyksistä löytyy hyllymetreittäin kovatasoista oikeudellista tutkimusta, jolle korkein oikeus on kuitenkin viitannut kintaalla päätyessään vain ylimalkaisesti oikeustoimilakiin viitaten ”katsomaan” sopimuksen syntyneeksi. On valitettavaa, että ainoa tuomioista ilmenevä sopimusoikeudellinen punninta löytyy eri mieltä olleitten jäsenten lausunnosta, jossa on edes hieman pyritty luotaamaan sitä, minkälaiset erityiset edellytykset tämänkaltaisen sopimuksen syntymiselle on syytä asettaa. Tässä aiheessa riittäisi pureskeltavaa helposti yhtä oikeustieteellistä väitöskirjaa varten, mutta korkeimman oikeuden enemmistö ei ole suorittanut asiassa minkäänlaista punnintaa!

Pro & contra -tuomionperustelumetodin ehkäpä arvovaltaisin puolestapuhuja Suomessa on ollut Lapin yliopiston lainkäytön professori Jyrki Virolainen, joka tuon tuostakin on esittänyt erittäin voimakasta kritiikkiä tuomioistuimia ja tuomareita kohtaan sen vuoksi, että tuomioitten perustelut eivät monestikaan täytä alkeellisimpiakaan oikeusvaltiossa edellytettäviä kriteereitä. Tältä osin viittaan esimerkiksi teokseen Virolainen – Martikainen: Pro & Contra. Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä, Talentum, 2003. On selvää, että professori Virolaisen kirjassaan esittämien oppien ja tuomion asianmukaiselle perustelemiselle asettamien kriteerien valossa korkeimman oikeuden nyt puheena olevaa tuomiota on pidettävä täysin kelvottomana.

Huomionarvoista tämän tuomion perusteluissa on se, että niissä on laiminlyöty jopa jutun lopulta voittaneen ParkCom Oy:n kannalta ensiarvoisen tärkeät kysymykset, joihin se on nimenomaisesti pyytänyt tuomioistuimelta ratkaisua. Muutoksenhakemuksessaan ParkCom Oy esikysymyksenä argumentoi erittäin vahvasti sellaisen näkökannan puolesta, että julkisen pysäköinninvalvonnan oikeus määrätä pysäköintivirhemaksuja yksityisellä alueella yksityisen tahon asettamien pysäköintiehtojen rikkomisesta olisi nykyisen lainsäädännön valossa epäselvää. ParkCom Oy esitti väitteensä tueksi erittäin vakuuttavia ja oikeudellisesti korkeatasoisia argumentteja. Korkein oikeus ei vaivautunut millään tavalla edes pureutumaan tähän esikysymykseen, jolla ilman muuta olisi voinut olla asian ratkaisun kannalta merkitystä, vaan se tyytyi vain lakonisesti toteamaan, ikään kuin itsestäänselvyytenä, että julkinen pysäköinninvalvonta on toimivaltainen myös yksityisellä alueella. Vaikka tämä olisikin päättelyn oikea lopputulos, niin kyllä ParkCom Oy:llä olisi kuitenkin ollut oikeus saada perusteltu ratkaisu tähän esittämäänsä ja asian ratkaisemisen kannalta keskeiseen esikysymykseen. Tuomio, jossa ei edes vastata itse pääasian ratkaisun kannalta olennaisiin ja perusteltuihin kysymyksiin, ei täytä minkäänlaisia standardeja.

Edelleen ParkCom Oy pyysi korkeinta oikeutta nimenomaisesti ratkaisemaan kysymyksen siitä, voidaanko ajoneuvon kuljettajaa koskeva näyttökysymys todistusoikeudellisesti pätevällä tavalla kääntää siten, että ”en ajanut” -väitteen tehnyt vastaaja joutuisi esittämään näyttöä ajoneuvon kuljettajasta. Tämäkin kysymys korkeimman oikeuden tuomiossa ohitettiin täysin, vaikka sillä olisi ollut aivan olennaisen tärkeä merkitys tulevien vastaavien oikeusriitojen käsittelyssä, joskaan ei tässä yksittäistapauksessa.

On älytöntä, että korkein oikeus ei vaivautunut ratkaisemaan tällaisia kysymyksiä ja jätti tahallaan ilmaan epäselvyyksiä, jotka aivan ilmeisesti tulevat aiheuttamaan tulevaisuudessa suuria ongelmia. Korkeimman oikeuden tulisikin ymmärtää, että kun on kyse tällaisesta laajakantoisesta ratkaisusta, asia pitäisi käsitellä laajasti, laajemminkin kuin vain siltä osin, mikä on juuri käsillä olevan yksittäistapauksen ratkaisemiseksi välttämätöntä. Vaikka tuomioistuinten tehtävänä onkin ratkaista ainoastaan konkreettisia oikeusriitoja ja varsinainen lainsäädäntötyö kuuluu eduskunnalle, ei tämä tietenkään estä sitä, etteivätkö etenkin ylimmät tuomioistuimet voisi ja ettei niiden pitäisi ratkaista asiassa esiintyviä oikeudellisia kysymyksiä ”laveasti” ja tyhjentävästi perustellen myös myöhempiä oikeusriitoja silmällä pitäen.

Vaikka tämässä yksittäistapauksessa kantaja onnistuikin toteennäyttämään vastaajan kuljettaneen ajoneuvoaan kanteessa tarkoitettuina ajankohtina aivan normaalien todistustaakkasääntöjen puitteissa, olisi korkein oikeus toki voinut ja sen olisi pitänyt ottaa selkeä kanta myös todistustaakan kääntämistä koskevaan kysymykseen, koskapa tällainen väite oli nimenomaisesti tehty ja koska on aivan ilmeistä, että tämä oikeuskysymys tulee jatkossa lukuisia kertoja aktualisoitumaan. Mutta kuten sanottu, tähänkään korkein oikeus ei sitten kyennyt.

Osapuolet esittivät tuomioistuimelle myös lukuisia muita kysymyksiä ja väitteitä, joiden osalta korkein oikeus ”lintsasi” ottamatta niihin lainkaan edes kantaa. Kummallekaan tämän yksittäisen riita-asian osapuolista ei varmasti jäänyt sellaista kokemusta, että asia olisi huolellisesti ja perusteellisesti käsitelty ja osapuolten esittämät väitteet, näkökohdat ja perustelut olisivat asianmukaisesti otettu huomioon ratkaisua tehdessä. Pikemminkin tuomiosta jää se vaikutelma, että ratkaisu on päätetty ensin ja sitten on kirjoitettu fasadiperustelut, jotka näennäisesti ”johtavat” asiassa annettuun lopputulokseen. Kimurantteihin kysymyksiin ei edes puututtu, koska se olisi ollut työlästä ja epätarkoituksenmukaista ja voinut jopa johtaa poispäin ennalta päätetystä ratkaisusta.

Tämän jutun vastaajalla oli oikeus edellyttää, että tuomion perustelut tällaisessa uusia oikeudellisia kysymyksiä koskevassa riita-asiassa selkeästi ja yksityiskohtaisesti olisivat ilmentäneet, mihin säännöksiin sekä millä tavalla ja mihin oikeudellisiin lähteisiin ja periaatteisiin tukeutuen tuomion perusteluissa olevat ratkaisut on lopulta tehty. Tämän edellyttämisen oikeutus on erityisen korostettu tehtäessä oikeudellisia ratkaisuja perusoikeusympäristössä, kuten nyt oli laita. Nyt tuomion perusteluissa ovat nämä oikeudelliset perustelut erittäin pinnalliset ja ”katsomiseen” perustuvat ilmentämättä lainkaan sitä, millaisiin yksityiskohtaisempiin perusteluihin tuo ”katsominen” lopulta tukeutuu. Tällä ratkaisullaan korkein oikeus riisti jutun vastaajalta hänelle kuuluvan oikeuden saada asiassa asianmukainen, perusteltu ja lopputulokseltaan hyväksyttävä tuomio.

Korkeimman oikeuden ratkaisukokoonpanosta

Lain mukaan (korkeimman oikeuden) Presidentti voi muutoinkin määrätä periaatteellisesti merkittävän tai muuten laajakantoisen lainkäyttöasian tai sen osan käsiteltäväksi täysistunnossa tai vahvennetussa jaostossa.

Nyt korkeimman oikeuden ratkaistavana ollut asia oli periaatteellisesti erittäin merkittävä. Käsillä oli erittäin tärkeää rajanvetoa kahden perusoikeuden, yhtäältä julkisen vallan käytön ja laillisuusperiaatteen, toisaalta yksityisen omaisuuden suojan sekä sopimusvapauden, välillä. Edelleen käsillä oli erittäin tärkeä prejudikaattikysymys koskien sopimuksen suoraan synnyttäviä tosiseikkoja, sopimuksen syntymistä, sitovuutta ja eräitä ns. tyyppikohtuuttomuuteen liittyviä näkökohtia. Ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, etteikö tämä ratkaisu, jolla on erittäin merkittäviä ja suorastaan sopimusoikeuden järjestelmän ytimeen ulottuvia vaikutuksia, olisi tärkein korkeimman oikeuden sopimusoikeudellinen ennakkopäätös pitkiin aikoihin.

Tällä tuomiolla luotiin maanomistajalle oikeus yksipuolisesti asettaa haluamansa varallisuusoikeudellinen seuraamus niin ikään yksipuolisesti, mutta tietenkin oikeutetusti asettamiensa pysäköintiehtojen rikkomisesta. Lisäksi tällä tuomiolla perustettiin yksityiselle taholle oikeus sellaiseen julkisen vallan käyttöä tosiasiallisesti merkitsevään toimintaan, jollaista oikeusperustetta ei perinteisesti ole katsottu voitavan luoda oikeudellisen ratkaisukäytännön myötä, vaan kyllä uudet tämänkaltaiset oikeudelliset instituutiot on tähän asti edellytetty perustettavan nimenomaisella lainsäädännöllä.

On täysin selvää, että tässä asiassa oli kyse periaatteellisesti merkittävimmästä tuomiosta, jonka korkein oikeus on tehnyt ehkäpä vuosikymmeniin. Tämän lisäksi ratkaisu kosketti suoraan tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia yksityisen valvontayhtiön toimesta ”sakotettuja” kansalaisia. Näin laajakantoista lainkäyttöasiaa sen välitön vaikutuspiiri huomioon ottaen korkein oikeus tuskin koskaan on ratkaissut.

Tämä asia olisi aivan ehdottomasti kuulunut vähintäänkin vahvennetussa jaostossa, ellei peräti plenumissa eli täysistunnossa ratkaistavaksi. Harvoin, jos koskaan, korkeimmassa oikeudessa tulee esille kysymystä, jossa perusteet asian käsittelemiseksi vahvennetussa jaostossa olisivat yhtä vahvat kuin ne nyt olisivat olleet.

Koska oli ilmeistä, että ratkaisusta tultaisiin äänestämään – tai ainakin jossain vaiheessa selvisi, että asiassa joudutaan äänestämään – olisi asian siirtäminen täysistuntoon tai vahvennettuun jaostoon ollut tästäkin syystä tarpeen. On oikeudenkäynnin osapuolten kannalta kohtuutonta, että tällaisia täpäriä 3-2 -äänestysratkaisuja ylipäänsä annetaan. On täysin mahdollista, että jos tämä asia olisi käsitelty jossakin toisessa kokoonpanossa, olisi ratkaisu aivan hyvin voinut olla toinen. Tuskinpa nyt kanteen hylkäämisen puolesta äänestäneet kaksi oikeusneuvosta olivat ne ainoat jäsenet korkeimmassa oikeudessa, jotka olisivat päätyneet hylkäämään kanteen.

Jos vaa´ankieliasemassa ollut oikeusneuvos olisikin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun, olisi tämä täpärä äänestysratkaisu puolestaan ollut aivan kohtuuton ParkCom Oy:n kannalta, jolla niin ikään oli oikeus saada asiassa perusteltu ja hyvä tuomio. Kyllä tällaiset periaatteellisesti tärkeät ja kauaskantoiset asiat pitäisi aina käsitellä vahvennetussa kokoonpanossa, jolloin lopputulos, oli se sitten mikä hyvänsä, tarkemmin vastaisi korkeimman oikeuden, eikä vain muutaman sen yksittäisen jäsenen, kantaa.

Korkeimmassa oikeudessa tulisikin harkita koeäänestysmenettelyn käyttöönottoa. Jos koeäänestyksessä havaitaan, että asian ratkaisusta joudutaan äänestämään, juttu pitäisi automaattisesti siirtää ainakin jonkinlaiseen vahvennettuun kokoonpanoon. Olisi täysin perusteltua edellyttää, että korkein oikeus olisi tuomiovoipa viisijäsenisenä ainoastaan ollessaan ratkaisusta yksimielinen ja äänestysratkaisut edellyttäisivät suurempaa kokoonpanoa, jolloin sattuman – siis sen, ketkä yksittäiset oikeusneuvokset kulloisenkin jutun ratkaisevat – vaikutus saataisiin minimoitua.

On täysin selvää, että tällaisen täpärällä äänestysratkaisulla annetun ratkaisun kohdalla ei voida jälkikäteen sanoa jonkun olleen oikeassa tai väärässä tai että asia olisi ollut ”selvä” alusta alkaen. Kukaaan muu, kuin asian ratkaissut kokoonpano, ei voi sanoa varmasti tienneensä etukäteen, mikä ratkaisu tulisi olemaan. Asia on ollut oikeudellisesti erittäin epäselvä ja siitä on voitu esittää toisistaan poikkeavia, perusteltuja ja juridisesti kestävälle päättelylle perustuvia oikeudellisia käsityksiä. Tuomio, joka asiassa annettiin, on vain käytettävissä olevan riidanratkaisujärjestelmän tuottama lopputulos, jota on noudatettava, mutta jonka lopputuloksen oikeellisuutta on lupa arvostella. Tämän tuomion perustelut ja syntytapa eivät vastaa sitä tasoa, jota oikeusvaltiossa lainkäytön asiakkailla sekä suurella yleisöllä on oikeus edellyttää.

Korkeimman oikeuden roolista oikeuskäytännön kehittäjänä

Korkeimman oikeuden tehtävä on yhdenmukaistaa ja linjata oikeuskäytäntöä tekemällä ennakkopäätöksiä sellaisissa oikeuskysymyksissä, joilla voidaan arvella olevan merkitystä tulevaisuutta ja siellä ilmeisesti esiin tulevia tilanteita silmälläpitäen. Lainsäätäjä luo raamit säätämällä yleisiä ja abstrakteja lakeja, jotka sitten tuomoistuinkäytännössä yksittäisiin tapauksiin sovellettuna saavat lopullisen sisältönsä. Ratkaisutoiminnassaan tuomioistuinten tulee ottaa huomioon paitsi lainsäädäntö ja sen valmisteluaineistosta ilmenevä tarkoitus, myös aikaisempi asiaa koskeva oikeuskäytäntö, asiaa kosketteleva oikeustieteellinen tutkimus sekä yhä enenevässä määrin myös reaaliset argumentit.

Tuomioistuimet, ja varsinkaan ylimmät tuomioistuimet, eivät siten ole vain mekaanisia lain soveltajia, vaan niiden tehtävä on aktiivisesti kehittää oikeutta. Korkeimman oikeuden, ja nimenomaan sen, tehtävä on viime kädessä vetää rajat sen suhteen, mihin asti (tässä tapauksessa) sopimusoikeuden annetaan kehittyä ohi ja yli asiaa koskevan lainsäädännön ja oikeustieteessä syntyneiden tulkintasuositusten. Korkein oikeus ei voi vain seurata tilanteen kehittymistä, vaan sen pitää itse, aktiivisesti, osallistua oikeuden kehittämiseen ja kehittymiseen.

Tässä yksityisiä pysäköinninvalvontamaksuja koskeneessa ratkaisussaan korkein oikeus toteaa, että

Yhteiskunnallisen kehityksen sekä tavaroiden ja palveluiden vaihdannassa käyttöön otettujen uusien menettelytapojen myötä on jo melko pitkään jouduttu havaitsemaan, ettei kaikkia esiin tulevia sopimuksen syntymiseen liittyviä tilanteita kyetä selittämään oikeustoimilain perinteisellä, tarjoukseen ja siihen annettuun vastaukseen perustuvalla mallilla.

Korkein oikeus tyytyy siis vain toteamaan, että sopimusoikeudellinen käytäntö on jo ajat sitten jättänyt asiaa koskevan lainsäädännön taakseen ja käytännössä alkanut elää omaa elämäänsä. Korkein oikeus heittäytyy ikään kuin ajopuuksi asiassa, vaikka juuri sen itsensä pitäisi aktiivisesti johtaa, viitoittaa ja asettaa rajoja tälle kehitykselle!

Suomessa on jo pitkään ollut ongelmana se, että vallalla on erittäin monenkirjavia ja lainsäädännön sekä sopimusoikeudellisen tutkimuksen perusteiden vastaisia sopimuskäytäntöjä, jotka ovat käyneet monin paikoin yksityishenkilöille mahdottomiksi hallita ja kuluttajalle kohtuuttomiksi. Erittäin hyvänä esimerkkinä sopimusoikeudellisen käytännön ajautumisesta kauas perusperiaatteistaan ovat yrityshakemistopalveluita tarjoavan Directa Oy:n laskutusepäselvyydet. Kun sopimusoikeuden selkeästä, tarjous–vastaus -malliin perustuvasta lähtökohdasta ollaan etäännytty niin kauas, että sopimuksen voidaan katsoa syntyvän käytännössä passiivisuuteen perustuen, ilman minkäänlaista tahdonilmaisua, ollaan ajauduttu tilanteeseen, jossa tuomioistuimissa joudutaan ratkaisemaan mitä eriskummallisimpia kysymyksiä koskien sitä, mitä eri tilanteissa itse asiassa olikaan sovittu.

Korkein oikeus on nimenomaisesti se instanssi, jonka pitäisi laittaa nämä monenkirjavat käytännöt kuriin. Sen pitäisi estää sen kaltaisen sopimusoikeudellisen käytännön syntyminen, joka aivan ilmeisesti tulee johtamaan vakaviin tulkintaongelmiin käytännön elämän tasolla. On täysin selvää, että nyt annettu korkeimman oikeuden ratkaisu, samalla kun se ehkä selvensi yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyviä oikeudellisia ongelmia, loi melkoisen nipun kokonaan uusia tulkintaongelmia, joita eri oikeusasteissa ratkotaan vielä kaukana tulevaisuudessa. Ratkaisullaan korkein oikeus avasi Pandoran lippaan – kukaan ei voi enää tietää, mitä kaikkea nyt onkaan mahdollista sopia vain asiasta kertovat kyltit pystyttämällä.

Tällaisilta tulkintaongelmilta ja monenkirjavalta kyseenalaiselta sopimuskäytännöltä olisi ollut helppo välttyä, jos korkein oikeus olisi aikanaan hoitanut tehtävänsä ja pitänyt huolen siitä, että pitäydytään tiukasti laissa ja sopimusoikeudessa vakiintuneissa oikeusperiaatteissa eikä sallita sellaista kehitystä, jonka seurauksena ”joudutaan havaitsemaan” asioiden ihan itsestään kehittyneen suuntaan, joka ei ollut tarkoitus.

Reaalisista argumenteista

Tätä asiaa Vantaan käräjäoikeudessa sekä Helsingin hovioikeudessa käsiteltäessä järjestettiin suullinen käsittely, jossa tuomioistuin kuuli kantajan nimeämiä todistajia, joita vastaajalla oli mahdollista myös vastakuulustella. Todistelun aikana kävi ilmi, että ParkCom Oy:n pysäköinnintarkastaja ei tuntenut pysäköintiä koskevaa keskeistä lainsäädäntöä. Hän ei esimerkiksi osannut selittää, mikä ero on lain tarkoittamalla ajoneuvon pysäköimisellä ja pysäyttämisellä. Todistajana kuultiin myös juristin tutkinnon suorittanutta valvontaesimiestä, joka oli siinä virheellisessä käsityksessä, että kiinteistön omistaja määräisi pelastusteiden sijainnin. Hän ei myöskään osannut vastata siihen kysymykseen, mikä on lain edellyttämä seuraamus pelastustielle pysäköimisestä.

Tuomioistuimelle tällä tavalla konkreettisesti tuli esille se yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyvä vakava epäkohta, että kun toimintaa voi harjoittaa kuka tahansa, ei ole olemassa mitään takeita siitä, että näitä maksuja asettavat henkilöt edes tietäisivät, mitä he ovat tekemässä. Kun pysäköinninvalvontaa harjoittavan yhtiön työntekijät puhuvat oikeudessa valan velvoituksin pehmoisia eivätkä tunne edes alan keskeistä lainsäädäntöä, niin se johdattaa varmasti tuomioistuimen siihen aivan oikeaan johtopäätökseen, että lainsäätäjä ei ole turhaan säätänyt näitä tehtäviä hoitaville viranhaltijoille tiettyjä kelpoisuusvaatimuksia. Tämä reaalinen argumentti on aivan varmasti ollut osaltaan johdattamassa alioikeuksia siihen ratkaisuun, minkä ne tekivätkin, niin kuin oikein onkin.

Kun korkein oikeus sitten ratkaisi tämän asian kirjallisessa menettelyssä puhtaasti paperien perusteella, ei tällaisia ”kupruja” kantajan taholta päässyt tietenkään syntymään eikä oikeusneuvoksille syntynyt samanlaista omiin havaintoihin perustuvaa käsitystä yksityisen pysäköinninvalvonnan todellisuudesta, kuin alempien tuomioistuinten jäsenille. Paperit eivät punastele, sanotaan. Lainkäyttö menettää kokonaan otteensa reaalitodellisuuteen, kun se tapahtuu kliinisesti vain kirjelmien perusteella, eikä ratkaisukokoonpano pysty ottamaan vastaan aitoa todistelua tai käymään aitoa keskustelua oikeudenkäynnin osapuolten kanssa. On täysin selvää, että jos korkeimman oikeuden jäsenillä olisi ollut mahdollisuus seurata edes videotallenne hovioikeuden pääkäsittelystä, he olisivat huolellisemmin miettineet myös niitä seuraamuksia, joita annettavaan tuomioon tulee väistämättä liittymään.

ParkCom Oy:n toimitusjohtaja on julkisuudessa ilmoittanut yhtiön nyt palkkaavan uusia pysäköinnintarkastajia. Vähimmäisvaatimukset työhön ovat hänen mukaansa ”jonkinlainen peruskoulutus, ajokortti ja liikennemerkkien lukutaito”. Esimerkiksi pysäköimistä koskevan keskeisen lainsäädännön tuntemusta ei vaadita, saati testata. Kontrasti siihen, mitä julkisessa valvonnassa työskenteleviltä edellytetään, on aika kova.

Toinen reaalinen argumentti, joka korkeimman oikeuden ehdottomasti olisi pitänyt ottaa huomioon, on se seikka, että yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ollaan säätämässä lakia. Tämänkaltaisen julkisen vallan käyttöön rinnastettavan toimivallan luominen yksityiselle taholle sopii paljon luontevammin yhteiskuntapoliittisen päätöksentekoprosessin kuin oikeuskäytännön myötä tehtäväksi. ParkCom Oy:n kanteen hylkäävää näkökantaa olisi vahvasti puoltanut se, että kun asiasta joka tapauksessa ollaan säätämässä lailla, ei ole tarvetta luoda tätä toimivaltaa oikeuskäytännöllä, joka aivan varmasti tulevaisuudessa tulee johtamaan uusiin epäselvyyksiin sen suhteen, missä kaikissa muissa tilanteissa epätyypillisiin sopimusehtoihin voidaan katsoa sitouduttavan muuten kuin nimenomaisin tahdonilmauksin.

Vielä yksi tärkeä, lähinnä ParkCom Oy:n kantaa tukenut reaalinen argumentti koskien tällaisen toiminnan yhteiskunnallista tarvetta ja hyötyä sekä maanomistajien mahdollisuutta halutessaan parantaa omaisuuden suojaansa siitä, mitä se viranomaisvalvonnan varaan jätettynä käytännössä on, jäi korkeimmalta oikeudelta kokonaan käsittelemättä.

Tuomioistuinten ratkaisujen pitää olla rationaalisesti perusteltuja ja seuraamuksiltaan hyväksyttäviä. Voiko tuomio koskaan olla asianmukainen, jos sen seuraamuksia ei ole edes mietitty? Jos tuomioistuin perustelee ratkaisuaan myös reaalisin argumentein, sen täytyy ilman muuta kirjoittaa myös nämä punninnat tuomion perusteluissa näkyviin. Miten muuten oikeudenkäynnin osapuolet ja yleisö voisivat saada tietoa siitä, minkälaisiin perusteluihin ja punnintoihin tuomio lopulta on perustunut?

Kysymys julkisen vallan käytöstä

Tässä jutussa oli syvällisesti kyse muun muassa siitä, tuleeko tämänkaltainen yksityisoikeudellisten seuraamusten asettaminen pysäköintiehtojen rikkomisesta, käytännössä siis pysäköintivirheistä, samaistaa viranomaisten suorittamaan julkisen vallan käyttöön vai ei. Jutun vastaaja oli katsonut, että oikeus määrätä valvontamaksu yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa tapahtuneesta pysäköinnistä sekä oikeus kerätä tällaista maksua oli yksityisen yrityksen toimesta tapahtuvaa julkisen vallan käyttöä, joka edellytti lainsäädäntöä. Sopimusvapauteen kyseistä oikeutta ei voitu perustaa.

Korkein oikeus on ratkaissut tämän kysymyksen äärimmäisen niukoin perusteluin ikään kuin esikysymyksenä sopimuksen syntyä koskevalle problematiikalle. Kun julkisen vallan käyttöä koskeva kysymys oli ensin ohitettu vain sillä itsestään selvällä toteamuksella, että periessään väitettyyn sopimukseen perustuvaa saatavaa kiinteistön omistaja tai haltija (tai määräämänsä) ei käytä lain mukaan viranomaiselle kuuluvaa toimivaltaa, on korkein oikeus järkeillyt, että ainoaksi ratkaistavaksi kysymykseksi asiassa jää kysymys sopimuksen syntymisestä.

Tämä perustelulausuma on ainutlaatuisen virheellinen ja suorastaan alleviivaa tuomion perusteluiden kelvotonta laatua. On päivänselvää, että jos hyväksytään osapuolia velvoittavan sopimuksen syntyminen valvontayhtiön väittämällä tavalla, ei tällaiseen sopimukseen perustuvan saatavan velkomisessa voi mitenkään olla kyse julkisen vallan käytöstä. Tietenkin käsittelyjärjestyksen olisi pitänyt olla se, että ratkaistaan ensin kysymys sopimuksen syntymisestä. Valvontamaksujen asettamista voitaisiin pitää julkisen vallan käyttöön rinnastettavana tekona ainoastaan siinä tapauksessa, että sopimuksen ei katsottaisi syntyvän pysäköinnin perusteella. Silloinhan maksun vaatiminen perustuisi johonkin muuhun, kuin pysäköintiä koskevaan sopimukseen.

Näin ollen on aivan itsestään selvää, että tämä julkisen vallan käyttöä sivuava problematiikka olisi pitänyt ottaa huomioon reaalisena argumenttina sopimuksen syntymistä koskevaa ratkaisua tehtäessä. Toisin sanoen korkeimman oikeuden olisi pitänyt sopimuksen syntymekanismin hyväksyttävyyttä ja sille asetettavia erityisiä edellytyksiä punnitessaan ottaa huomioon se seikka, että jos tällainen sopimuksen syntyperuste hyväksytään, se tulee merkitsemään sellaisen toimivaltaperusteen synnyttämistä maanomistajalle, joka tosiasiallisesti muistuttaa hyvin läheisesti julkisen vallan käyttöä. Koska jo perustuslain nojalla rangaistusten ja muitten seuraamusten on perustuttava lakiin, vaikuttaisi tämä reaalinen argumentti voimakkaasti siihen suuntaan, että sopimuksen syntyperustetta tällaisessa tilanteessa ei tulisi hyväksyä.

Ottamatta enemmälti kantaa siihen, olisiko tämä julkisen vallan käyttöä koskeva punninta riittänyt kallistamaan vaa´an sille kannalle, että sopimuksen sanottua syntyperustetta ei olisi tullut hyväksyä, on suorastaan päivän selvää, että eihän kysymystä julkisen vallan käytöstä voida tällaisessa asiassa ratkaista kokonaisuudesta irrallaan ikään kuin erillisenä esikysymyksenä, niin kuin korkein oikeus nyt on tehnyt. Joka ei tätä ymmärrä, ei peijooni vieköön saisi hoitaa päivääkään oikeusneuvoksen virkaa tai mitään muutakaan lainkäyttötehtävää!

Miten tästä eteenpäin?

Yksityiset pysäköinninvalvontayritykset ovat tuomion myötä aloittaneet toimintansa uudelleen ja tulevat perimään myös vanhat saatavansa. Valvontayhtiöt voivat vaatia saatavilleen korkolain mukaista viivästyskorkoa niiden eräpäivästä lukien. Perintäkuluja ne eivät voi vaatia, koska kuluttajilla on ollut oikeus pidättyä oikeudellisesti epäselvien maksujen suorittamisesta, kunnes epäselvyys on väistynyt.

ParkCom Oy on julkisuudessa ilmoittanut, että se tulee vaatimaan maksamattomista maksuista ainoastaan pääoman suorittamista, eikä korko- tai viivästyskuluja peritä. Tätä yhtiö perustelee hurskaasti sillä, että tilanne on kuluttajien näkökulmasta ollut epäselvä. Tähän astihan yhtiö on ollut tiukasti sitä mieltä, että heidän oikeutensa valvontamaksujen asettamiseen on ollut täysin selvä ja perustunut Suomen lakiin.

Ele on tietysti ihan reilu, mutta tosiasiallisesti kyse on myös siitä, että korkojen laskeminen tuhansille, ellei peräti kymmenille tuhansille maksuille olisi niin työlästä, että korkokulut eivät riittäisi kattamaan niiden laskemisesta aiheutuvaa työmäärää. Toinen asiaan liittyvä seikka on se, että kun maksamatta jääneen valvontamaksun nopea maksu on näin tehty kuluttajan kannalta edulliseksi, nostaa tämä kuluttajien kynnystä maksamisesta pidättymiselle siitäkin huolimatta, että he kokisivat valvontamaksun virheellisin perustein määrätyksi. Jos maksusta edelleen pidättyy ja valvontayhtiö ryhtyy perimään saatavaansa oikeusteitse, korot ja viivästyskulut tullaan varmasti vaatimaan maksun alkuperäisestä eräpäivästä lähtien. Tällä kädenojennuksellaan valvontayhtiö siten käytännössä varmistaa, että erittäin harva ryhtyy sen kanssa uhkapeliin vähäisen summan vuoksi, vaikka maksun kiistäminen sinänsä olisikin perusteltua.

Jos valvontamaksu on määrätty virheellisin perustein tai se on osoitettu henkilölle, joka ei ole ajoneuvoa pysäköinyt, pitää siitä reklamoida, eikä tällaista valvontamaksua pidä edelleenkään maksaa. Korkein oikeus ei ottanut lainkaan kantaa siihen kysymykseen, voidaanko todistustaakka kääntää sillä tavalla, kuin ParkCom Oy on kaikissa oikeusasteissa tuloksetta vaatinut. Oikeus päätyi jälleen vain ”katsomaan”, ilman minkäänlaisia sisällöllisiä perusteluita, vastaajan toimineen ajoneuvon kuljettajana. Koska ParkCom Oy:n vaatimusta todistustaakan kääntämisestä ei korkeimmassa oikeudessa edes noteerattu, on edelleen lähdettävä siitä, että todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta on yksinomaan valvontayhtiöllä. Maksua voi vaatia ainoastaan ajoneuvon pysäköineeltä kuljettajalta. Vaikka tässä tapauksessa yhdeksän kertaa kiellon vastaisesti pysäköineen vastaajan katsottiinkin kuljettaneen itse omistamaansa ajoneuvoa, on tilanne täysin toinen sellaisessa tapauksessa, jossa valvontamaksuja on määrätty vain yksi tai kaksi ja henkilö ei aidosti tiedä tai muista, kuka hänen ajoneuvonsa on ehtojen vastaisesti pysäköinyt. Suomessa on täysin tavanomaista, että perheen käytössä olevalla autolla saattaa olla viisikin mahdollista kuljettajaa.

Koska korkeimman oikeuden tuomiosta ei muuta ilmene, on edelleenkin lähdettävä siitä, että ajoneuvon rekisteriin merkityllä omistajalla tai haltijalla ei voine olla mitään velvollisuutta edesauttaa ajoneuvon kuljettajan selvittämistä. Hän on jo lähtökohtaisesti täysin ulkopuolinen taho siinä sopimussuhteessa, jonka perusteella yksityisoikeudellisia pysäköinninvalvontamaksuja asetetaan. On sinänsä totta, että ajoneuvon kuljettaja yleensä on sen omistaja ja ajoneuvon omistus tai hallinta luo vahvan yleiseen elämänkokemukseen perustuvan olettaman siitä, että hän on ensisijaisesti toiminut ajoneuvon kuljettajana tai vähintäänkin tietää, kuka ajoneuvoa on kuljettanut. Toisaalta on aivan yhtä totta, että erityisesti perhekäytössä olevilla autoilla erittäin usein on useita kuljettajia, eikä ajoneuvon omistaja tai haltija voi tietää tai muistaa, kuka autoa kulloinkin on kuljettanut. On myös erittäin epäselvää, olisiko ajoneuvon omistaja velvollinen edesauttamaan kuljettajan selvittämistä sellaisessa tapauksessa, että kuljettaja on ollut omistajan lähisukulainen, niin kuin yleensä on asian laita. Tällaisen velvollisuuden asettamista voitaisiin helposti pitää kohtuuttomana.

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistuttaa, että jos valvontamaksun velkomusasia menee tuomioistuimeen, perättömän lausuman antaminen siellä on vakava rikos. ”En ajanut” -väite tehdään tietenkin vain siinä tapauksessa, että henkilö, jolta maksua on vaadittu, ei todellakaan ole itse toiminut kuljettajana. Todistustaakka kuljettajasta kuuluu kuitenkin edelleenkin yksinomaan sille, joka sopimukseen vetoaa, eli valvontayhtiölle.

Erittäin epäselviä ovat myös kysymykset siitä, mitä missäkin tapauksessa on pidettävä ehtojen vastaisena pysäköintinä. Tuomioistuimissa on tiettävästi vireillä yksityisten autoilijoiden nostamia kanteita, joissa vaaditaan yksityisoikeudellisten valvontamaksujen palauttamista sillä perusteella, että maksu on asetettu virheellisin perustein. Ainakin yhdessä tapauksessa on kyse siitä, että autoilijaa oli sakotettu hänen omalla, taloyhtiöltä vuokraamallaan pysäköintipaikalla, johon hänellä siis oli sekä taloyhtiön kanssa tekemänsä vuokrasopimuksen että myös valvontayhtiön kylteissään ilmaiseman, pysäköintiä koskevan sopimuksen mukaan oikeus. Autoilija oli reklamoinut hänelle asetetusta valvontamaksusta ja vaatinut maksun kumoamista sillä perusteella, että hänellä oli pysäköintiin oikeuttava lupa. Valvontayhtiön reklamaatiokäsittelijä, ilmeisesti nuori oikeustieteen ylioppilas, oli kuitenkin ottanut asiakseen ”perustella maallikon kumoon” ja tässä lopulta onnistunutkin; kirjeenvaihdon ja aggressiivisen perintätoimilla, oikeudenkäynnillä ja luottotietojen menetyksellä uhkailun päätteeksi ”sakotettu” oli lopulta erehtynyt maksamaan vaaditun maksun.

Korkeimman oikeuden nyt antama tuomio ei ratkaissut montaakaan toimintaan liittyvää oikeudellista epäselvyyttä, vaan se päin vastoin lisäsi niitä. Samalla KKO tuli antaneeksi valvontayhtiöiden käyttöön erittäin vahvan aseen – juuri kukaan tuskin uskaltautuu enää saamaansa valvontamaksua riitauttamaan, oli se määrätty lähes miten mielivaltaisin perustein tahansa. Valvontayhtiöiden intressissä ei ole hyväksyä reklamaatioita. Niillä on resurssit saattaa maksamattomat valvontamaksut tuomoistuinkäsittelyyn. Yksityisen pysäköinninvalvontamaksun oikeellisuudesta eri mieltä olevalta autoilijalta edellytetään tämän jälkeen todella kovaa ”pokkaa” lähteä selvittelemään epäselvyyttä oikeusteitse, kun voitettavaa on kuitenkin hyvin vähän, mutta uhkana ovat kustannukset, jotka eivät ole missään suhteessa asian intressiin. Näin myös sellaisissa tilanteissa, joissa maksun riitauttamisen peruste olisi sinänsä erittäin vahvakin.

Korkein oikeus on juuri antamallaan tuomiolla osoittanut, miten epävarmaa ja sattumanvaraista lainkäyttö voi olla. Tuomioistuinlaitos on kuin pajatso – kun sinne lyö kolikon, ei koskaan voi tietää, mitä sieltä tulee. Koska tuomioistuinten ratkaisukäytännöstä on vaikea löytää minkäänlaista johdonmukaisuutta tai ennakoitavuutta, vain äärimmäisen harva asia kannattaa enää saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Siviiliriita-asiat on lähes kaikissa käytännön elämässä eteen tulevissa asioissa järkevämpää pyrkiä sopimaan hinnalla millä hyvänsä, koska tuomioistuinlaitoksen kykyyn antaa järkeviä, perusteltuja ja johdonmukaisia ratkaisuja oikeusriitoihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa.

Atte Lauerma
Rovaniemi

Artikkeli on blogin asiantuntijalukijan kirjoittama ja julkaistaan blogissa "lukijan artikkelina"

Korkeimman oikeuden päätös

Lue myös:
Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta KKO:n päätös