Korkein oikeus on myöntänyt valitusluvan yksityisen yrityksen määräämien pysäköinninvalvontamaksujen laillisuutta koskevassa riita-asiassa. Tuomio, joka ratkaisee noin viisi vuotta sitten aloitetun ja kymmeniintuhansiin ihmisiin kohdistuneen rahastusliiketoiminnan laillisuuden, annettaneen syksyn aikana.
Valitusluparatkaisu on hyvin kirjoitettu ja osoittaa, että KKO on ymmärtänyt, mistä asiassa on kyse. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta näin ei aina ole – yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevissa ratkaisuissaan tai suosituksissaan ovat toistuvasti menneet metsään ainakin
, joka reagoi käräjäoikeuden yksityisen valvontamaksun laittomaksi toteavaan tuomioon kehottamalla autoilijoita maksamaan sanotun maksun!
Myös Vantaan käräjäoikeuden sekä Helsingin hovioikeuden asiaa koskevat tuomiot ovat ilmeisesti virheelliset siltä osin, kun niissä ei ole yksiselitteisesti kiistetty sopimuksen syntymistä valvontayhtiön väittämin perustein. Ja kömmähtihän jopa Ruotsin Högsta Domstolen parikymmentä vuotta sitten samaa oikeuskysymystä koskeneissa ratkaisuissaan, joiden jälkeen Ruotsin valtiopäivät joutui virheen pikaisesti paikkaamaan yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevalla lailla.
Korkeimman oikeuden valituslupaa koskeva ratkaisu VL:2009-26 kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:
"
Yksityiselle alueelle oli asetettu kylttejä, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä ilmoitettiin veloitettavan valvontamaksu 40 euroa. Kysymys siitä, oliko alueelle pysäköineen auton kuljettajan ja pysäköinnin valvontaa sopimuksen perusteella alueella harjoittaneen yhtiön välille syntynyt sopimus ja sitoiko valvontamaksun maksamista koskeva ilmoitus auton kuljettajaa."
Ensin jutussa on siis ratkaistava kysymys siitä, onko valvontayhtiön ja ajoneuvon kuljettajan välille ylipäänsä syntynyt väitettyä sopimusta. Suomen johtavat sopimusoikeuden asiantuntijat ovat sitä mieltä, että ei ole; kyseessä on kielletty yksipuolinen velvoittaminen. Valvontayhtiöt ovat kyltteineen vain pyrkineet luomaan vaikutelman, että pysäköijä olisi itse hyväksynyt maksuvelvollisuutensa. Tätä sopimusproblematiikkaa on käsitelty aikaisemmin blogin artikkelissa
Sopimuksen syntymisestä yksityisessä pysäköinninvalvonnassa.
Vasta kun on ratkaistu kysymys sopimuksen syntymisestä, on aika tarkastella asiaan liittyvää toista keskeistä ongelmaa eli kysymystä siitä, voitaisiinko mahdollisesti syntyvälle sopimukselle antaa kuitenkaan oikeussuojaa – onko kyse asiasta, josta voidaan sopia. Rangaistusvalta on julkisen vallankäytön ydinaluetta ja se kuuluu vain laissa määrätyille viranomaisille. Omaisuuden suojaan ja sopimusvapauteen ei kuulu oikeutta tällaiseen yksityiseen rangaistusvaltaan. Laissa pysäköintivirhemaksusta säädetään, kuka saa määrätä maksuseuraamuksen pysäköintivirheen johdosta ja vastaanottaa tällaisen maksun. Kiinteistön omistajalla tai haltijalla ei sanottua oikeutta ole. Näillä perustein sekä
Vantaan käräjäoikeus sekä
Helsingin hovioikeus ovat todenneet
ParkCom Oy:n valvontamaksut lain vastaisiksi.
KKO:n käyttämä sanamuoto ”
sitoiko valvontamaksun maksamista koskeva ilmoitus auton kuljettajaa” vihjaa valituslupa-asian käsitelleiden oikeusneuvosten suhtautuneen skeptisesti kantajan sopimuskonstruktioon. Siitähän tosiasiallisesti on kyse – yksipuolisesta ilmoituksesta, joka on vain yritetty pukea sopimuksen valekaapuun.
Kuluttajaviraston käsittämättömät munauksetKeväällä saatiin korkeimman oikeuden ratkaisu eräässä perintäkuluja koskeneessa riita-asiassa, jossa
Kuluttajavirasto avusti kuluttajaa koko prosessin ajan. Jutussa oli kyse siitä, saiko teleoperaattorilta saatavat perintätarkoituksessa ostanut perintätoimisto veloittaa perintäkirjeistään toimeksiannosta tehtävän maksuvaatimuksen hinnan vai omaa saatavaa perittäessä veloitettavan maksumuistutuksen hinnan.
Kuluttaja hävisi juttunsa kaikissa oikeusasteissa. Kuluttajavirasto toimi kymmeniätuhansia kuluttajia koskettavassa asiassa kuitenkin juuri niin kuin sen pitääkin. Kuluttajavirasto edusti epäselvässä kysymyksessä kuluttajan edun paremmin turvaavaa tulkintaa ja antoi kuluttajille tämän mukaista neuvontaa. Kun asiaan saatiin sittemmin lainvoimainen ratkaisu, Kuluttajavirasto muutti ohjeistustaan vastaavasti. Kukaan ei kärsinyt asiassa vahinkoa ja niin kauan, kun asia oli oikeudellisesti epäselvä, noudatettiin kuluttajan kannalta lievempää tulkintaa. Elinkeinonharjoittajan pitää luonnollisesti kantaa toimintaansa koskeviin oikeudellisiin epäselvyyksiin liittyvät riskit, ei suinkaan kuluttajan.
Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, polttiko Kuluttajavirasto ruutia nyt aivan oikeassa paikassa. Edellä kuvatussa jutussa oli kyse siitä, saiko kuluttajalta veloittaa perintäkirjeistä viisi vaiko 21 euroa. Asian merkitys yksittäisen kuluttajan kannalta oli vähäinen, eikä asiaan liittynyt mitään erityistä periaatteellistakaan kysymystä.
Yksityinen pysäköinninvalvontaliiketoiminta koskettaa niin ikään kymmeniätuhansia kansalaisia. Siinä kuluttajan taloudellisetkin intressit ovat edellämainittua suuremmat, mutta paljon vakavampi asia on liiketoimintaan liittyvä pyrkimys ujuttaa maahamme täysin uudenlaista sopimuskäytäntöä, joka horjuttaisi koko yksityisoikeutemme perusteita. Asiaan liittyy myös erittäin tärkeää rajanvetoa sopimusvapauden ja julkisen vallan käyttön suhteen. Kaikkien näiden asioiden selvittäminen on aivan välttämätöntä, ennen kuin yksityistä pysäköinninvalvontaa voidaan ajatellakaan harjoitettavan liiketoimintana. Onkin käsittämätöntä, miten lepsusti rahallisesti mitättömän ja periaatteellisesti täysin yhdentekevän riidan vuoksi kaikki oikeusasteet läpi käynyt Kuluttajavirasto on suhtautunut tähän joka suhteessa paljon merkittävämpään asiaan, jossa valvontayhtiöitten tulkinnan hyväksyminen merkitsisi lähtölaukausta kuluttajan oikeusturvan kannalta katastrofaaliselle kehitykselle.
Kuluttajat ovat olleet toistuvasti yhteydessä Kuluttajavirastoon yksityiseen pysäköinninvalvontaan liittyvistä ongelmista ja epäkohdat ovat varmasti olleet viraston tiedossa. Virastossa reagoitiinkin asiaan jo vuonna 2004, jolloin se kiinnitti huomiota
ParkCom Oy:n käyttämiin valvontamaksulomakkeisiin, jotka muistuttivat erehdyttävästi – ilmeisen tahallisesti – julkisessa valvonnassa käytettäviä pysäköintivirhemaksuja. Kuluttajaviraston huomautettua asiasta ParkCom Oy muutti lomakkeittensa ulkonäköä tavalla, joka tyydytti Kuluttajavirastoa. Jokseenkin varmaa tosin on, että muutoksen jälkeenkin monet maksoivat näitä maksuja epähuomioissa luullen niitä viranomaismaksuiksi, sen verran ”virallisen” näköinen ParkCom Oy:n valvontamaksulomake muovipussissaan edelleen oli.
Keväällä 2005 ParkCom Oy:n edustaja ja Kuluttajaviraston
kuluttajaoikeusyksikön päällikkö Anja Peltonen tapasivat Kuluttajavirastossa toimintaan liittyvien oikeudellisten ongelmien vuoksi. Tapaamisesta laaditun, Peltosen allekirjoittaman muistion mukaan julkisen vallan käyttöön liittyviä aspekteja on vain lyhyesti sivuttu. Sen sijaan sopimussuhteen syntymistä koskeva problematiikka on ollut keskeisemmin esillä. Kuluttajavirasto jätti kuitenkin nämä kysymykset tulevan ratkaisukäytännön varaan. Toisin sanoen se näin menetellen tavallaan antoi ParkCom Oy:lle luvan esittää markkinoinnissaan ”totuuksina” omia käsityksiään sopimuksen syntymisestä, vaikka tätä asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä – ainakaan valvontayhtiön kantaa tukevassa muodossa – ei ollut olemassa! Tämä oli Kuluttajavirastolta vakava virhe – luonnollisesti sen olisi pitänyt edustaa kuluttajan aseman paremmin turvaavaa laintulkintaa siihen asti, kunnes mahdollisesti saataisiin uutta oikeuskäytäntöä, joka toisin osoittaisi.
Laki Kuluttajavirastosta sanoo, että virasto on olemassa kuluttajien taloudellisen, terveydellisen ja oikeudellisen aseman turvaamiseksi sekä kuluttajapolitiikan toteuttamista varten. On varsin erikoista, että näitä tehtäviä toteutetaan antamalla yksittäiselle yritykselle käytännössä vapaat kädet kehittää toimintaansa haluamaansa suuntaan ja hankkia toimintansa tueksi ratkaisukäytäntöä omilla ehdoillaan ja omista lähtökohdistaan tilanteessa, jossa yrityksen toiminta sotii monellakin tavalla sekä sopimusoikeutemme että julkisen vallan käyttöä koskevan lainsäädännön perusperiaatteita vastaan. Kuluttajaviraston olisi tietenkin pitänyt kieltää valvontayrityksiä käyttämästä sellaisia markkinointiväitteitä, jotka ovat voimassaolevan lainsäädännön kannalta vähintäänkin epäselviä.
Syksyllä 2007 Vantaan käräjäoikeus antoi niinsanotun yksipuolisen tuomion kolmea valvontamaksunsa maksamatta jättänyttä henkilöä vastaan. Yksipuolinen tuomio annetaan kantajan vaatimuksen mukaisena, jos kanne ei ole selvästi perusteeton ja jos vastaaja jättää vastaamatta kanteeseen määräajassa.
Tapaus uutisoitiin näyttävästi valvontayhtiöitten ”voittona” valtakunnan päämedioissa. Tapaukseen liittyy vielä ”vantaalaismies”, joka oli uutisoinnin mukaan sopinut juttunsa juuri ennen oikeudenkäyntiä 1200 eurolla. Kyseessä oli ilmeisesti tahallinen järjestely, jonka tarkoituksena oli saada julkisuutta ja ihmiset luulemaan, että maksamatta jättäminen tulisi kalliiksi. Uutisointi jätti sen vaikutelman, että kysymys valvontamaksun laillisuudesta olisi ratkaistu oikeudessa. Epäilemättä moni asiasta epävarma tekikin päätöksen maksaa valvontamaksunsa tämän uutisoinnin perusteella.
Kuluttajaviraston
lakimies Mika Hakamäki kommentoi tapahtunutta tuoreeltaan sinänsä aivan oikein ottaessaan kannan, jonka mukaan käräjäoikeuden ja Kuluttajariitalautakunnan ratkaisut asiassa eivät sovi ennakkopäätöksiksi, jotka selventäisivät alan epäselvyyksiä. Samassa yhteydessä Hakamäki kuitenkin paljasti, ettei Kuluttajavirastossa oltu lainkaan hahmotettu koko ongelmaa; hänen mukaansa käräjäoikeuden tuomiot ”
eivät ratkaisseet yksityisen pysäköinninvalvonnan suurinta epäselvyyttä eli kysymystä siitä, keneltä yhtiöillä on oikeus vaatia maksua”.
Yksityisen pysäköinninvalvonnan suurimmat epäselvyydet ovat kysymys siitä, voiko valvontayhtiö vastoin varallisuusoikeutemme perusperiaatteita yksipuolisesti asettaa kenellekään maksuvelvollisuutta konstruitiiviseen sopimussuhteeseen vedoten, sekä kysymys siitä, voitaisiinko sopimusta rangaistuksenluontoisesta valvontamaksusta ylipäätään tehdä edes aidossa valintatilanteessa ottaen huomioon perustuslain säännökset julkisen vallan käytöstä sekä laki pysäköintivirhemaksusta, jossa määritellään pysäköintivirhemaksun asettamiseen toimivaltaiset viranomaiset. Tämä kysymyksenasettelu käy ilmi myös korkeimman oikeuden asiassa myöntämästä valitusluvasta.
Hakamäen julkituoma kysymys siitä, keneltä yhtiöillä on oikeus vaatia maksua on täysin toissijainen kysymys koko asiakokonaisuudessa. Lisäksi kyseessä ei ole epäselvyys ensinkään – maksua voi vaatia (siis voisi, jos se olisi laillinen) vain ajoneuvon pysäköineeltä kuljettajalta. Tämä kanta on vahvistettu kaikissa Kuluttajavalituslautakunnan sekä tuomioistuinten asiaa koskevissa ratkaisuissa. Oikeudellisesti valvontayhtiöitten väite ”
käännetystä todistustaakasta” on täysin perusteeton. ParkCom Oy on tosin kantanut todistustaakkansa nyt vireillä olevassa jutussa molemmissa oikeusasteissa – juttuhan on valittu nimenomaan silmällä pitäen sitä, että se ei kaatuisi todistelukysymykseen. Todistustaakan kääntämisestä ei kuitenkaan ole kyse, eikä valvontayhtiön tätä koskeva väite ole koskaan menestynyt missään instanssissa.
Kyllä
Kuluttajaviraston lakimiehen olisi pitänyt kyetä ottamaan ryhdikkäämpi kanta tähän valvontayhtiön todistustaakkaväitteeseen semminkin, kun Kuluttajavirasto oli jo ottanut asiaan kantaa edellämainitun tapaamisen johdosta laaditussa muistiossa ja todennut valvontayhtiön väitteen todistustaakan kääntämisestä lakiin perustumattomaksi. Hakamäen kommentti osoitti ihmeellistä huojuntaa asiassa, johon Kuluttajavirasto oli jo aikaisemmin ottanut varsin selkeän kannan.
Joulukuussa 2007 Vantaan käräjäoikeus hylkäsi ParkCom Oy:n kanteen valvontamaksunsa maksamatta jättänyttä autoilijaa vastaan. Päätöstä kommentoi julkisuudessa
Kuluttajaviraston Anja Peltonen, jonka mukaan päätöstä ei voida pitää ennakkotapauksena. ”
Tämän päätöksen nojalla emme voi sanoa kuluttajille, että älkää maksako tai maksakaa. Voimme ainoastaan sanoa, että kannattaa reklamoida firmalle ja sanoa, että oikeusperuste on epäselvä, jolloin varaa itselleen ikään kuin oikeuden palata asiaan.”
Nyt ohje oli jo selkeästi virheellinen. Tuollaisen reklamaation tekeminen on yhtä tyhjän kanssa, jos valvontamaksu kuitenkin samalla maksetaan – valvontayhtiö voi kiistää reklamaation, eikä tällaisen reklamaation tehnyt ole rahoja takaisin vaadittaessa yhtään sen paremmassa asemassa kuin sellainen, joka ei ole reklamaatiota tehnyt. Jos KKO vahvistaa valvontamaksujen olevan laittomia, on maksut peritty silloin laittomasti kaikilta – laiton maksu ei muutu lailliseksi sillä, että kuluttaja maksaa sen, eikä kuluttajan voida katsoa maksamalla hyväksyneen sellaista sopimusta, jota lain mukaan ei voi tehdä. Kaikilla on siten samanlainen oikeus saada rahansa takaisin riippumatta siitä, onko maksu esimerkiksi ”
maksettu ehdollisena” Autoliiton antamien ohjeitten mukaan tai ”
varaten ikään kuin oikeus palata asiaan” Kuluttajaviraston ohjeitten mukaisesti.
Sekä Autoliiton että Kuluttajaviraston ohjeet olivat selvästi kuluttajan edun vastaisia – lisäksi Kuluttajaviraston ohje oli muutenkin täysin käsittämätön. Kuluttajaviraston internet-sivuilla julkaistusta ohjeesta on käyty paljon keskustelua. Ihmisten on ollut vaikea ymmärtää ohjetta – onko tarkoitettu, että maksu pitäisi maksaa ja lähettää reklamaatio perään, vai pitäisikö reklamaation tekijän pidättyä maksusta?
Kuluttajille suunnattu ohje, joka on sekä vaikeaselkoinen että materiaalisesti virheellinen, on Kuluttajavirastolta melkoinen suoritus.Ainoa oikea ohje olisi ollut ilmoittaa selkeästi kuluttajille, että valvontamaksusta pitää kieltäytyä maksun oikeudellisen perusteen epäselvyyden vuoksi, kunnes asiaan on saatu lainvoimainen päätös. Eihän voi olla niin, että elinkeinonharjoittajien annetaan härskisti hyödyntää oikeudellisesti epäselvää tilannetta vuosia kestävän oikeusprosessin ajan. Jos myöhemmin lainvoimaiseksi ratkaisuksi tulisi se, että valvontamaksut ovat olleet lain mukaisia, voisi Kuluttajavirasto sitten muuttaa ohjeistustaan vastaavasti, aivan niin kuin se teki perintäkuluja koskevassa jutussa.
Kuluttajaviraston tulisi kyetä realistisesti vertaamaan eri vaihtoehtojen kustannuksia ja riskejä kuluttajan kannalta. Valvontamaksun maksamatta jättänyt otti muutaman euron korkoriskin. Valvontamaksun maksanut otti ison riskin rahojensa menettämisestä lopullisesti. Ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, kumpi ratkaisu on kuluttajan edun mukainen – valvontamaksu kannattaisi maksaa ainoastaan, jos pitäisi tuomion muuttumista valvontayhtiön eduksi korkeimmassa oikeudessa kymmenen kertaa todennäköisempänä kuin päinvastaista ratkaisua.
Elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisessä suhteessa pitää oikeudellisesti epäselvää kysymystä tulkita kuluttajan hyväksi. Kuluttajaviraston on tarvittaessa oltava valmis olemaan vaikka väärässä, kunhan kuluttajan etu tulee asianmukaisesti huomioiduksi. Ohjeistusta voidaan aina muuttaa sitten, jos tuleva oikeuskäytäntö tai lainsäädäntö antaa sellaiseen aihetta. Kuluttajaviraston pitäisikin ”pelata varman päälle” ottamalla tiukka linja yritysten markkinointiväitteisiin oikeudellisesti epäselvällä alueella ja lieventää kantaansa sitä mukaa, kun oikeustilaan saadaan tuomioistuinkäytännön tai lainsäädännön myötä selvennyksiä, jotka oikeuttavat kyseiset markkinointiväitteet. Tämä olisi kuluttajien etu ja se loisi myös yrittäjille selvät pelisäännöt uusilla, oikeudellisesti harmailla alueilla toimittaessa. Nykyinen tilannehan johtaa vain siihen, että yritykset kykenevät valtaamaan uusia markkinoita sitä paremmin, mitä härskimmin ne toimivat. Tästä kärsivät varovaisesti toimivat ja kuluttajan oikeuksiin vakavasti suhtautuvat yritykset. Näin ei tietenkään saisi olla.
Kun myös Helsingin hovioikeus oli hylännyt valvontayhtiön ajaman jutun, järjestettiin Kuluttajavirastossa neuvottelu, johon osallistui edustajat ParkCom Oy:stä,
Svea Perinnästä sekä Kuluttajavirastosta.
Näissä neuvotteluissa Kuluttajavirasto esitti kantanaan, että koska hovioikeuden tuomio ei valituksen johdosta saa lainvoimaa, ei virastolla ole perusteita kieltää valvontamaksujen asettamista eikä perintää. Kuluttajavirasto ”antoi luvan” Svea Perinnälle periä sanottuja maksuja normaalein perintäkuluin – perintäyhtiötä velvoitettiin kuitenkin pehmentämään joitain perintäkirjeissään käyttämiään sanamuotoja erityisesti koskien maksamattomuudesta muka seuraavaa luottohäiriömerkintää.Samaan aikaan kun Svea Perintä Kuluttajaviraston siunauksella jatkoi oikeudellisesti erittäin kyseenalaisten saatavien perintää, ilmoitti perintäyhtiö
Intrum Justitia oma-aloitteisesti luopuvansa valvontamaksujen perinnästä. Se perusteli päätöstään nimenomaan sitoutumisellaan hyvän perintätavan sekä perintää koskevan lainsäädännön ja viranomaismääräysten noudattamiseen. Päätös oli kunnialliselle perintäyhtiölle tietenkin ainoa oikea.
Kuluttajavirasto ei siis hovioikeuden päätöksen jälkeenkään kyennyt näkemään mitään moitittavaa Svea Perinnän toiminnassa, vaikka hyvää perintätapaa koskevat ohjeet ovat pitkälti Kuluttaja-asiamiehen käsialaa! Perintätoimen valvontaviranomaisena toimiva Etelä-Suomen lääninhallitus sittemmin kielsi Svea Perintää jatkamasta näitten maksujen perintää yksittäisen kansalaisen kanneltua asiasta. Valvontaviranomaisen ratkaisu osoittaa Kuluttajaviraston päätöksen sallia perintä olleen täydellinen virhearviointi.
Jo Vantaan käräjäoikeuden, ja ehdottomasti viimeistään Helsingin hovioikeuden antaman tuomion jälkeen Kuluttajaviraston olisi pitänyt yksiselitteisesti kieltää sekä uusien valvontamaksujen asettaminen että näitten maksujen periminen. Sen olisi tullut selvästi ilmoittaa, että jos Svea Perintä jatkaisi maksujen perintää, virasto tulisi tekemään asiasta ilmoituksen Etelä-Suomen lääninhallitukselle ja pyytämään perinnän keskeyttämistä sekä Svea Perinnän perintätoimen toimiluvan uudelleenarviointia.
Jo aikaisemmissakin yhteyksissä aggressiivisesta ja hyvän perintätavan kannalta erittäin kyseenalaisesta perinnästä tunnetuksi tulleen Svea Perinnän päätös jatkaa valvontamaksujen perintää vielä Helsingin hovioikeuden tuomion jälkeenkin olisi voinut muodostaa jopa perusteen Svea Perinnän toimiluvan peruuttamiseen. Kun kuluttajavirasto kuitenkin oli antanut Svea Perinnälle sanotun ”luvan” jatkaa perintää, oli Svea Perinnällä lupa luottaa viranomaisen antamaan ohjeeseen eikä perintäluvan peruuttaminen enää voine tulla kysymykseen, kunhan Svea Perintä vain noudattaa lääninhallituksen määräämää kieltoa.
On siis mahdollista, että ilman Kuluttajaviraston väliintuloa asiassa Svea Perinnän toiminta olisi voinut johtaa jopa sen toimiluvan menetykseen. Kuluttajavirasto on näin omalla tunaroinnillaan mahdollisesti pelastanut erään kaikkein kyseenalaisimmista perintätoimialalalla toimivista yrityksistä!Nyt nähty tilanne, jossa Kuluttajavirasto on toistuvasti erehtynyt kuluttajan vahingoksi, on älytön. Yksityisen pysäköinninvalvontaliiketoiminnan laillisuutta alettiin toden teolla koetella vasta, kun yksittäinen kansalainen kieltäytyi maksamasta laittomaksi kokemiaan maksuja ja oli valmis katsomaan jutun loppuun saakka, ottaen asiassa tuhansien eurojen oikeudenkäyntikuluriskin. Oikeudellisesti erittäin epäselvien maksujen hyvän perintätavan vastainen perintä saatiin loppumaan vasta, kun yksittäinen kansalainen teki asiasta ilmoituksen valvontaviranomaiselle. ParkCom Oy:n toiminnasta on aloitettu rikostutkinta poliisimiehen yksityishenkilönä tekemän tutkintapyynnön johdosta. Vaikka nämä prosessit eivät lopulta johtaisikaan valvontamaksun toteamiseen lain vastaiseksi tai valvontayhtiöitten toimihenkilöitten toteamiseen syylliseksi johonkin rikokseen, osoittavat ne silti selvästi sen, että asia on ollut oikeudellisesti epäselvä ja siihen on välttämätöntä saada selvyys ennen kuin yksityistä pysäköinninvalvontaa voidaan harjoittaa liiketoimintana.
Kuluttajavirasto ei voi väittää ”olleensa oikeassa” edes siinä tapaukseessa, että valvontayhtiön kanta voittaisi lopulta korkeimmassa oikeudessa. Epäselvää tilannetta pitäisi tulkita kuluttajan eduksi, kunnes epäselvyys väistyy oikeuskäytännön myötä.
Kuluttajaviraston asiaa koskevat ohjeet ja ratkaisut ovat olleet yksiselitteisesti vääriä riippumatta siitä, mikä KKO:n tuomio lopulta on.Yksityisen pysäköinninvalvonnan laillisuutta koetellaan vain sen vuoksi, että muutamat yksittäiset kansalaiset ovat puuttuneet vääräksi kokemaansa asiaan. Kuluttajavirasto ei ole kyennyt tekemään asiassa mitään kuluttajan etua edistävää, päinvastoin se on virheellisillä neuvoillaan ja asian täydellisellä väärinhahmottamisellaan aiheuttanut kuluttajille pelkkää vahinkoa.
Kuluttajavirasto on ajanut tässä asiassa metsään heti alkumetreillä, eikä ole kyennyt enää tekemään tarvittavaa linjanmuutosta, koska se olisi edellyttänyt aikaisempien virheitten tunnustamista. Jääräpäisyyden seurauksena viraston myöhemmät toimet asian ympärillä ovat saaneet vain entistä käsittämättömämpiä piirteitä. Ikään kuin Kuluttajaviraston kantavana periaatteena jutun käsittelyn aikana olisi ollut sen varmistaminen, ettei lain rajamailla toimiville yrittäjille vaan aiheudu mitään menetyksiä!
Tunnetaanko Kuluttajavirastossa edes kuluttajansuojalakia?Edellä lueteltujen ja KKO:ssa ratkaistavana olevien oikeuskysymysten lisäksi yksityisiin pysäköinninvalvontamaksuihin liittyy vielä eräs oikeudellinen ongelma, johon ei ole vedottu nyt vireillä olevassa oikeudenkäynnissä.
Euroopan Neuvoston direktiivi 93/13/ETY koskee kuluttajasopimusten kohtuuttomia ehtoja. Direktiivi on saatettu Suomessa voimaan lain tasoisena kuluttajansuojalain kohtuuttomia sopimusehtoja koskevaan 3 luvun 1 pykälään sisältyen, mutta direktiivin yksityiskohtaiset esimerkkiluettelot siitä, millaisia sopimusehtoja on aina pidettävä kuluttajan kannalta kohtuuttomina, on jätetty hieman hassusti vain lakia koskevan hallituksen esityksen perusteluihin. Ne ovat kuitenkin kuluttajansuojalain kohtuuttomuspykälän kautta voimassa olevaa, lain tasoista oikeutta.
Yksityisiä pysäköinninvalvontamaksuja ajatellen direktiivissä ja sitä siteeraavassa hallituksen esityksessä pistää silmään erityisesti kaksi kohtaa. Alakohdan i mukaan pätemätön on sopimuksen ehto, johon kuluttajalla ei ole ollut tosiasiallista mahdollisuutta tutustua ennen sopimuksen tekemistä.
"
Osapuolen tahdolla sitoutua sopimukseen on sopimusoikeudessa keskeinen merkitys. Tähän perustuen on myös Suomessa katsottu, ettei esimerkiksi pelkkä viittaus sovellettaviin vakioehtoihin riitä tekemään ehtoja vastapuolta sitoviksi, vaan vastapuolella olisi oltava tosiasiallinen mahdollisuus tutustua niihin ennen sopimuksen tekemistä. Oikeuskäytännössä tällainen kanta on otettu korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:45."
Ongelmallinen on myös alakohta m, joka kieltää sellaiset sopimusehdot, joita elinkeinonharjoittaja voi yksinoikeudella tulkita haluamallaan tavalla.
"
Tämänkaltaisia ehtoja, jotka jättävät sopimussuhteeseen olennaisesti vaikuttavia seikkoja toisen osapuolen yksin ratkaistaviksi, voidaan pitää tyypillisimpinä esimerkkeinä kohtuuttomista ehdoista. Hallituksen esityksessä oikeustoimen kohtuullistamista koskevaksi lainsäädännöksi on katsottu, että tällaiset ehdot ovat sopimuksen muusta sisällöstä ja soveltamistilanteesta riippumatta aina kohtuuttomia."
Voidaan erittäin perustellusti väittää, että valvontayhtiöitten sopimukset ovat kuluttajansuojalain 3 luvun 1§:n vastaisia ja siten pätemättömiä. Valvontayhtiöitten kyltit voivat jäädä liikkuvasta autosta havaitsematta tai ymmärtämättä ja ne jättävät hyvin paljon avoimia kysymyksiä esimerkiksi koskien sitä, miten pitkään kertaluontoisella sopimusrikkomuksesta maksettavalla korvauksella ehtojen vastaista pysäköintiä voisi jatkaa tai vapauttaako tämä kertakaikkinen korvaus kaikesta muusta vahingonkorvausvastuusta, mitä ehtojen vastainen pysäköinti mahdollisesti saattaa aiheuttaa. Koska valvontamaksun maksuvelvollisuutta koskevan ehdon soveltaminen jää yksinomaan valvontayhtiön oman tulkinnan varaan, on koko ehtoa pidettävä kuluttajansuojalain vastaisena ja siten pätemättömänä.
Kuluttajavirastolle on lailla nimenomaisesti annettu tehtäväksi kuluttajansuojalain noudattamisen valvonta. Siksi onkin käsittämätöntä, miten huonosti virastossa tunnetaan ja sovelletaan tätä lakia. Valvontayhtiöitten toiminta olisi ehdottomasti pitänyt kieltää heti alussa jo yksin sillä perusteella, että niitten liiketoiminta näyttäisi olevan ilmeisessä ristiriidassa kuluttajansuojalain ja sillä voimaansaatetun Euroopan Neuvoston direktiivin kanssa. Jos näin ilmiselvään konfliktiin ei Kuluttajaviraston mielestä tarvitse hankkia tuomioistuimen ratkaisua, niin mitä lain noudattamisen valvonta sitten käytännössä merkitsee?
Kaikki nämä tunaroinnit, virhearviot ja lainsäädännön luvattoman heikko tuntemus antavat aiheen huoleen Kuluttajaviraston uskottavuudesta. Ei ole liioiteltua sanoa, että Kuluttajavirasto on näitten tapausten johdosta kriisissä. Tilannetta on pidettävä erittäin vakavana aikana, jolloin lain rajamailla tapahtuva epämääräinen liiketoiminta on jatkuvasti lisääntymään päin. Kuluttajavirasto ei näytä kykenevän suoriutumaan niistä tehtävistä, joita varten se on olemassa.
Olisiko virastossa johtopäätösten aika?
